Ap. t. 17: 16
Tuskin on milloinkaan mikään kirja tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin hiljattain erään veljen minulle ojentama kuvaus siitä, mitä tapahtui tämän vuosisadan alussa Los Angelesissa, Yhdysvalloissa. On mahdollista, että olen lukenut tuon kirjan tai sen sisältämät asiat aikaisemminkin, vuosikymmeniä sitten. Mutta nyt, siinä hengellisessä valossa, josta Jumalan armosta olen tullut osalliseksi tässä ajassa, eivät tuon kirjan sisältämät ajatukset voi olla puhuttelematta aivan erikoisella tavalla.
Me olemme monessa suhteessa luoneet itsellemme väärän kuvan useista hengelliseen elämään ja Jumalan pelastushistoriaan liittyvistä asioista. Syynä tähän eivät ole sen paremmin opetus tai sen puute, vaan omat, perinnäiset tottumuksemme, joista meidän on niin vaikea päästä eroon. Me olemme vastaanottaneet liian paljon asioita ikäänkuin perinnäisten, värillisten silmälasien lävitse, jotka suovat meidän nähdä vain sen, mikä meitä miellyttää ja mikä meille sopii.
Jumala on puhunut tässä ajassa sellaisella tavalla kuin ei milloinkaan aikaisemmin. Siihen Hän käytti vaatimatonta ja nöyrää palvelijaansa, jonka suun kautta olemme saaneet kuulla Hänen Sanansa julistettuna alkuperäisen tarkoituksen ja päämäärän mukaisesti, ilman inhimillisiä korostuksia ja selityksiä. Mutta kuinka moni todellisuudessa on käsittänyt, mistä pohjimmiltaan on kysymys?
Yksi suurimmista erheellisistä väittämistä tämän ajan "todellisten uskovaisten" keskuudessa on eittämättä se, että vain sillä on jotakin merkitystä tämän ajan uskovaiselle, mitä tämä Jumalan valtuuttama profeetta meille julisti. Tämä erheellinen väittämä ei perustu missään suhteessa Jumalan Sanaan eikä myöskään veljemme julistukseen, vaan yksinomaan inhimillisen mielen alati toistuvaan ajatuskulkuun, joka aivan jumalallisen etsikonajan hetkellä on halukas seuraamaan aitoa Jumalan Hengen johdatusta, mutta sitten kokiessaan inhimillisen minänsä joutuvan tuliseen ahjoon, etsii pakotietä tästä puhdistavasta koettelemuksesta. Ihminen on aina ollut samanlainen: hän haluaisi kaiken mukavaksi ja hyväksi kokemansa, mutta ei ole valmis maksamaan siitä mitään. Mutta tämä ei onnistu Jumalan asioiden suhteen, sillä kaikella on hintansa, vaikka Golgatalla maksettiinkin täysi hinta meidän pelastukseksemme. Vastaanottaaksemme Jumalan lahjan, meidän on tehtävä sille tilaa itsessämme, olemuksessamme. Ja juuri tähän siivoamiseen, tyhjentämiseen, perustuu meidän tuskamme ja ahdinkomme.
Me olemme tottuneet tietynlaisiin ajatuskulkuihin tarkistamatta niitä Jumalan Sanasta. Itseasiassa riittää aiheeseemme liittyvän toteamiseen yksinomaan tarkkaavainen ja avomielinen profeetan saarnojen lukeminen tai kuuleminen.
Jumalan neuvopäätös ja pelastussuunnitelma ei perustu johonkin sellaiseen, mikä olisi saanut alkunsa vasta meidän aikanamme, vaan Hän on tehnyt kaiken valmiiksi jumalallisessa viisaudessansa ja ennaltatietämisessänsä jo ennen maailman perustamista. Jumala tiesi ihmisen lankeavan, ja sen tähden Hänellä oli jo valmiina tiensä tämän johtamiseksi takaisin luoksensa, alkuperäiseen tilaan. Vihollisen, langettajan, kukistamiseksi laadittu jumalallinen suunnitelma tuotiin julki jo Eedenin puutarhassa: "Minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän." (1. Moos. 3: 15).
Ennenkuin Jumalalla oli mitään kansaa tai ryhmää, Hän ilmestyi inhimillisesti katsoen sattumanvaraiselle miehelle sattumanvaraisessa paikassa, Harranissa, ja teki liiton tämän kanssa. Inhimillisesti katsoen ja ajatellen todella mitättömän tuntuinen tapahtuma, mutta se kuitenkin merkitsi perustaa niin Israelin kansalle kuin Uuden Testamentin seurakunnallekin.
Jumalan lupaukset nimenomaan meitä pakanakansoja kohtaan perustuvat jo aikaan ennen Mooseksen syntymää ja lain antamista. "Minä tarkoitan tätä: Jumalan ennen vahvistamaa testamenttia ei neljänsadan kolmenkymmenen vuoden perästä tullut laki voi kumota, niin että se tekisi lupauksen mitättömäksi. " (Gal. 3: 17). Me tiedämme, että me Kristuksen kautta olemme tulleet Aabrahamin siemeneksi ja siten olemme osallisia kaikista niistä siunauksista, mitkä Aabrahamille luvattiin.
Minä uskon itsekullekin olevan selvää sen, että Uuden Testamentin seurakunnan syntyminen helluntaina on perusta meidän hengelliselle elämällemme yhteisönä, hengellisenä ruumiina. Kuitenkin tämä täydellinen harmonia kesti vain lyhyen aikaa, ja pimeys valtasi vähitellen alaa siinä määrin, että puhutaan pimeästä keskiajasta, jona tosin ei puuttunut uskonnollisuutta, mutta todellinen usko rajoittui harvoihin valittuihin.
Veli Branhamin opetuksesta käy mitä selvimmin esiin Jumalan pelastushistorian kulku, ja meidän tulee olla todella tarkkaavaisia, ettemme kulje tärkeiden asioiden ohitse. Itseasiassa minä uskon meidän syyllistyneen juuri tähän mitä kohtalokkaimpaan laiminlyöntiin, niin että olemme kadottaneet kokonaisnäkemyksen Jumalan toiminnan suhteen. Hebrealaiskirjeessä meillä on mitä vakavin varoitus: "Sentähden tulee meidän sitä tarkemmin ottaa vaari siitä, mitä olemme kuulleet, ettemme vain kulkeutuisi sen ohitse." (2:1). Juuri samasta asiasta puhuu veli Branham mainitessaan siitä, että jos me emme osu maaliin, on meidän palattava takaisin ja yritettävä uudelleen. Eikö juuri meidän keskuudessamme ole tapahtunut niin, että me kaikesta ponnistelustamme huolimatta emme olekaan saavuttaneet sitä, mihin niin voimakkaasti olemme pyrkineet, ainakin omasta mielestämme?
Onkohan niin, että meidän tulee todellisessa sydämen hädässä palata takaisin löytääksemme jotakin sellaista, minkä ohitse me olemme kulkeneet, arvostamatta sitä kylliksi? Hengellisessä elämässä ei ole todellista kasvua ja kehitystä, jos me emme huomioi kaikkea sitä, mitä Jumala meille on säätänyt ja määrännyt.
Todellinen valo siis painui käytännöllisesti katsoen piiloon pimeiden vuosisatojen aikana, mutta alkoi sitten kuitenkin Jumalan lupausten mukaisesti tulla esiin tiettynä ajankohtana. Niin veli Branham kuin kirkkohistoriakin todistavat sen, että tämä kaikki alkoi, sanokaamme nimenomaan näillä sanoilla: Pyhän Hengen alkaessa toimintansa veljemme Martti Lutherin kautta. Me saatamme ajatella, että mitä hyötyä on tällaisesta ajattelusta, sillä olemmehan me nyt osallisia jostakin paljon suuremmasta ja täydellisemmästä. Mutta juuri tässä kohden me olemme vähintään yhtä suuressa määrin väärässä, kuin mitä saatamme olla oikeassa. Olemmeko milloinkaan tulleet ajatelleeksi asiaa todella sellaisena kuin se on? Käsitämmekö, että tuona aikana ei ollut kysymys jonkun kirkon perustamisesta tai jonkun suuren miehen jalustalle nostamisesta, vaan aidosta Jumalan Hengen työstä seurakuntansa keskellä! Vaikka Luther oli hyvin vajavainen näkemyksissänsä ja sai tietyssä määrin vähän aikaan, pysyen monessa suhteessa väärissä käsityksissä ja opetuksissa, oli siitä huolimatta kysymys aidosta Pyhän Hengen toiminnasta, vaikka valon määrä ei ollutkaan vielä kovin suuri. Mutta tärkeintä kaikessa oli se, että tehtiin uusi alku: ihminen ei pelastukaan hyvien tekojensa ja ansioidensa perusteella, vaan hänet vanhurskautetaan uskon kautta. Ottaen huomioon sen hetkisen kirkollisen ja maallisen tilanteen, tämä alku oli todellisuudessa, Jumalan näkökulmasta, valtava askel kohti alkuperäistä raamatullista opetusta!
Pankaamme merkille yksi seikka: Luther oli todellisuudessa paljon pidemmällä ymmärryksensä suhteen kuin monet tänä päivänä! Hän jopa tiesi, kuka on antikristus, vaikka hänen nimeensä vannovat kirkolliset seuraajat eivät sitä käsitä, vaan ovat täyttä vauhtia menossa takaisin kaikkien kirkkojen äidin helmaan, eli suoraan antikristuksen, paavin hallintaan. Hän lausui asiat oikealta nimeltään sellaisella rohkeudella, mikä puuttuu kaikilta hänen nimeään kantavilta kirkkoisiltä. Ja mikä meidän kannaltamme on tärkeintä ymmärtää on seuraava, mitä jokaisen tulee tarkata todella täydellä huomiokyvyllänsä:
Todellisuudessa ei ole lainkaan kysymys siitä, miten me asian tänään näemme. Me katsomme itsemme ulkopuoliseksi kaiken sen suhteen, mitä tuona aikana 1500-luvulla tapahtui. Totunnaiset ajatuksemme ovat harhauttaneet meidät pahemman kerran, niin että me yhdistämme Lutherin ja tuona aikana tapahtuneen vain luterilaiseen kirkkoon ja protestanttiseen liikkeeseen. Huomatkaamme kerta kaikkisesti se, että tuona aikana todellakin oli kysymys aidosta Jumalan Hengen työstä, Jumalan puheesta uskovaisillensa sen ajan valossa. Itseasiassa Lutherilla ja tuon ajan tapahtumilla ei Jumalan silmissä ole mitään tekemistä jonkin ennemmin tai myöhemmin perustetun kirkon kanssa. On suuri vääryys Jumalan suunnitelmaa ja pelastushistoriaa kohtaan, jos me katselemme kaikkea tuota vain kirkollisesta ja kirkkokunnallisesta näkökulmasta, jättäen itsemme täysin sen ulkopuolelle. Todellisuudessa tämä kaikki tuona aikana tapahtunut on osa todellisen seurakunnan historiaa, osa tuossa ajassa eläneiden veljiemme ja sisartemme hengellistä elämää. Todellisuudessa se on osa meidänkin hengellistä elämäämme, sillä Jumalan suunnitelma ja Valon eteneminen liittyvät mitä olennaisimmin näihin tapahtumiin. Se, mistä me olemme osallisia tässä ajassa, tässä hetkessä, perustuu toki ensisijaisesti Golgatan lunastustyöhön, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen uhrikuolemaan, mutta seurakuntana meidän tulee nähdä se tosiasia, että tämä Kaita Tie kulkee tuonkin ajanjakson lävitse, ollen sitova ja velvoittava jokaista uskovaista kohtaan tässäkin ajassa.
Kaikki mitä Jumala on puhunut ja tehnyt, on sitovaa ja velvoittavaa jokaiselle Hänelle kuuluvalle. Moni ei tätä käsitä, ja siksi onkin päässyt vallalle sellainen käsitys, etteivät tuona aikana polttavana olleet asiat merkitsekään mitään tämän ajan uskovaiselle. Mutta toistakaamme vielä kerran painokkaasti se, mitä jo olemme useaan kertaan julki tuoneet: Kysymys ei ollut Lutherin tekemisistä tai opetuksista, vaan aidosta Pyhän Hengen vaikutuksesta tuossa ajassa! Niinpä se, mikä Hengen vaikutuksesta tuossa ajassa kirkastui Herran omille, on velvoittavaa meitäkin kohtaan tässä ajassa, koska se on Jumalan Sanaa! On suuri vääryys korostaa kaikkea sitä, mikä vielä jäi korjaamatta ja palauttamatta ennalleen, puhdistamatta. Luther saattoi tehdä vain sen, mikä oli säädetty tuota aikaa varten, sillä hän ei voinut edetä sen pidemmälle kuin mitä Pyhä Henki tuossa ajassa vaikutti!
Miksi aivan yhtäkkiä minut kuin temmataan Saksan maaperälle, ja näen Lutherin astelevan mahtavan kirkon edessä olevalla torilla, kirkonkellojen kumistessa "lakiansa"? Miksi samanaikaisesti ajattelen sitä lakihenkistä julistusta, joka on tullut meidänkin keskuuteemme? Miksi yhtäkkiä mielessäni yhdistyvät nämä kaksi asiaa, ikäänkuin ilkkuen meitä tässä ajassa: "Te ette ole päässeet edes siihen, minkä Luther aikanaan saavutti! Hän sentään käsitti, että ihminen vanhurskautetaan uskosta, mutta te...! Te luulette yhä vielä miellyttävänne Jumalaa tiettyjen asioiden tekemisellä tai tekemättä jättämisellä!"
Se, että nykyinen luterilainen kirkko on ominut Lutherin itselleen, ei missään määrin tee vähempiarvoiseksi sitä, mitä Jumala Pyhän Henkensä kautta toi esiin tuossa ajassa, ei ainoastaan sen ajan ihmisiä varten, vaan myöskin meitä varten! Kaikki se, mikä on julistettu ja tuotu esiin Jumalan Sanasta Pyhän Hengen vaikutuksesta, on ainaisesti sitovaa Hänen omiansa kohtaan! Ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ja se meidän tulee käsittää tässäkin ajassa; sitä meidän tulee opettaa kaikessa olemuksessansa.
Miksi sitten ei veli Branham enemmän puhunut vanhurskauttamisesta ja siihen liittyvistä asioista? Minun mielestäni hän puhui niistä aivan kylliksi, jos vain tahdomme kuunnella ja vastaanottaa. Mutta käsitämmekö vieläkään, mikä oli Jumalan tälle ajalle lähettämän profeetan tehtävä? Hän itse jatkuvasti viittasi puheissaan Lutheriin, Wesleyhin, vuosisadan alun Pyhän Hengen vuodatukseen, ja todellisuudessa perusti suuren osan opetuksiansa näihin tapahtumiin, tuoden esiin Jumalan Hengen liikkeen ja Valon vähittäisen lisääntymisen. Miksi nyt sitten niinsanotut Lopunajan Sanoman uskovaiset lähes täysin kieltävät kaiken sen, mitä Jumala teki muina aikoina, ennen veli Branhamin esiin astumista? Eikö kaikessa ollutkin kysymys aidosta Pyhän Hengen liikehdinnästä? Jos veli Branham ei siteerannut tiettyjä sanankohtia saarnoissansa, ovatko ne silloin käytännössä merkityksettömiä meille tässä ajassa, vaikka entisten aikojen veljemme niistä saarnasivat Pyhän Hengen voitelussa? Onko Jumalan Sanalla eri merkitys kunkin ajan uskovaisille? Onko Jumalan Sana eriarvoinen ja merkityksinen eri aikoina, niin että kerran taivaassa voimme todeta, että itsekukin on saapunut sinne erilaisten vaatimusten ja velvoitteiden perusteella? Emmekö olekaan samanarvoisia ja -veroisia kaikkien todellisten uskovaisten kanssa? Onko meidät nyt vapautettu kaikesta siitä Sanan opetuksesta, mistä veljemme ja sisaremme olivat osallisia menneinä aikoina, ja mikä velvoitti heitä? Eikö jokaista tuomitakaan saman Jumalan Sanan perusteella, niinkuin veljemme William Branham toistuvasti todisti?
Rakkaat veljeni ja sisareni, käsittäkäämme vihdoinkin, ennenkuin on liian myöhä, että jokaikinen Jumalan Sanan sisältämä opetus ja sana on velvoittava kaikkina aikoina, kaikkia uskovaisia kohtaan! Me emme voi hyljätä Sanan opetusta vanhurskauttamisesta uskon kautta sillä perusteella, että Lutherin jälkeen perustettiin luterilainen kirkko ilman hänen myötävaikutustansa. Ihmisten teot eivät voi tehdä tyhjäksi Jumalan tekoja, Pyhän Hengen vaikutusta!
Me emme voi hyljätä Sanan opetusta pyhityksen suhteen vain sillä perusteella, että ilman Wesleyn vaikutusta ja tahtoa hänen toimintansa perusteella on syntynyt lukematon määrä erilaisia uskonyhteisöjä, jotka kaikki opettavat eri tavalla näistä asioista. Samoin me emme voi hyljätä Sanan opetusta Pyhästä Hengestä ja armolahjoista ja Pyhän Hengen täyteydestä sillä perusteella, että nykyinen helluntaiherätys on organisoitunut ja käytännössä hyljännyt kaiken entisen voimansa ja palavuutensa.
Tämä juuri tuo meidät tuohon veljeni antamaan kirjaseen, joka kertoo Pyhän Hengen vaikutuksesta tämän vuosisadan alussa. Ja muistakaamme vielä kerran: Vaikka koko maailma pitää noita tapahtumia, erikoisesti Los Angelesissa, nykyisen helluntaiherätyksen perustana ja juurina, on todellisuus Jumalan silmissä jotakin aivan muuta. Pyhän Hengen vuodatus ja Jumalan ihmeelliset teot tuona aikana ovat sitä mitä nämä sanat jo julkituovat. Kysymys oli aidosta Jumalan toiminnasta ja Pyhän Hengen vuodatuksesta, eikä kukaan voi omia niitä itsellensä yksinoikeudella. Todellisuudessa on kysymys Jumalan pelastushistorian yhdestä vaiheesta, mistä ihmiset itse ovat ajautuneet oman sydämensä vääryyden perusteella kaikkiin ilmansuuntiin.
Veljemme William Branhamin toiminta alkoi vasta paljon myöhemmin, eikä tee missään suhteessa tyhjäksi kaikkea sitä, mitä Jumalan Henki aikaisemmin oli tehnyt. Päinvastoin, tämä valtava Jumalan toiminta oli jatkoa kaikelle sille, mitä Henki aikaisemmin oli tehnyt. Valo oli alkanut loistaa Lutherin aikana ja lisääntyi koko ajan. William Branhamin esiin astuminen ei katkaissut kaikkea pelastushistoriallista tapahtumaa, vaan oli jatkoa aikaisemmin tapahtuneelle, perustuen kaikkeen siihen, mitä jo aikaisemmin Pyhän Hengen vaikutuksesta oli julki tuotu. Mikään Pyhän Hengen toiminta ei tee tyhjäksi jo tapahtunutta aitoa vaikutusta, vaan kaikki Jumalan puhe jo Vanhassa Testamentissa perustui siihen, että jokainen todellinen profeetta puhui sanottavansa sopusoinnussa sen kanssa, mitä joku toinen profeetta jo aikaisemmin oli puhunut Herran nimessä.
Jumalan Henki lankesi voimallisena tämän vuosisadan alussa. Inhimillisesti voitaisiin tänä päivänä arvostella sitä, että tämä pelastushistoriallinen tapahtuma alkoi paikkakunnalta, jonka ylle on langetettu jumalallinen tuomio. Mutta eikö kaikki tämä olekin mitä suurimmassa määrin jumalallisen esikuvan mukaista? Los Angeles oli suuren jumalallisen etsikonajan keskipisteenä, mutta koska Jumalan armo hyljättiin, muodostui kaupungista, josta koko maailmaa koskettava Hengen liikehdintä levisi, todellinen jumalattomuuden ja paheiden keskittymä, joka erikoisesti Hollywoodin välityksellä on levittänyt saastutuksensa koko maailmaan. Koko alue filmistudioineen ja piilaaksoineen on San Fransiscoa myöten syöksyvä meren syvyyteen. Tämä ei ole ainoastaan veli Branhamin ennustus, vaan koko tieteellinen maailma tunnustaa sen todellisuuden.
Kun Jumalan Hengen liikehdintä alkoi vuonna 1907 keskipisteenänsä pieni kokoushuone Azusa-kadulla, Los Angelesissa, ei veli Branham vielä ollut syntynyt. Hänen erikoinen elämänsä sai alkunsa Kentuckyn osavaltiossa pari vuotta myöhemmin, huhtikuun 6. päivänä 1909. Kun katselee kuvaa hänen syntymämökistänsä, ei voi olla liikuttumatta sydänjuuriansa myöten, kun ajattelee sitä yksinkertaisuutta ja suoranaista puutteellisuutta, minkä keskelle tämä Jumalan niin suuresti käyttämä mies syntyi. Ei ole ihme, että hänen äitinsä täytyi aamuisin voidella lastensa silmät, että nämä ylipäätänsä voivat avata ne. Kuinka toisin onkaan meidän kaikkien suhteen tänä päivänä, mutta siitä huolimatta me olemme niin usein tyytymättömiä oloihimme! Ole hyvä, ja vietä hetki katsellen tuota kuvaa, jonka liitän tämän kirjoituksen yhteyteen, ja kysy sydämessäsi, eikö sittenkin elämässämme ole todella paljon kiitollisuuden aihetta?
Meillä on vielä todella paljon oppimista, ei niinkään opillisesti, vaan asenteissamme ja hengessämme. Nimenomaan sillä perusteella, ettemme ole oikealla tavalla arvostaneet ja käsittäneet Jumalan toimintaa menneisyydessä, emme me pysty näkemään kaikkea lähimenneisyydessämme ja nykyhetkellä tapahtuvaa oikeassa valossa, oikealla tavalla. Sentähden me olemme ajautuneet juuri siihen, mistä meitä Jumalan Henki tahtoo viedä pois! Eikö tämä ole mitä järkyttävintä ja toisaalta ironisinta? Hurskaassa uskomuksessa me olemme kulkeneet sen ohitse, mihin Jumala on tahtonut meidät viedä, ja olemme menneet ehkä vieläkin syvemmälle siihen sekoitukseen ja Baabelin pakkosiirtolaisuuteen, joka tuhoaa kaiken todellisen Hengen vaikutuksen. Missä on todellakin aito helluntain, alun mukainen seurakunta, joka on kuin yksi sydän ja yksi sielu? Herää ja katso Sanan peiliin, sinä unentokkurainen kanssamatkaajani. Mitä näet? Katso silmiäsi, mitä niistä heijastuu? Katso kireätä ilmettäsi, katso olemustasi. Mitä siitä heijastuu? Jumalallinen, syvä rakkaus veljiä ja sisaria kohtaan? Eikö sittenkin ennemminkin vihaa ja väärämielisyyttä, tuomitsemisen ja ahdasmielisyyden henkeä!
Jälleen kerran, tämänkin tutkistelun yhteydessä, palaa mieleeni tuo ohje, jonka vanha saarnamies antoi pojallensa: "Sinä et saa kulkukoirasta ystävääsi ottamalla siltä pois vanhan, likaisen luun, vaan heittämällä sen eteen mehevän paistin!" Paavali todistaa omasta, Jumalan antamasta palvelustehtävästänsä: "Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin, ja olen ollut juutalaisille ikäänkuin juutalainen, voittaakseni juutalaisia; lain alaisille ikäänkuin lain alainen, vaikka itse en ole lain alainen, voittaakseni lain alaiset; ilman lakia oleville ikäänkuin olisin ilman lakia - vaikka en ole ilman Jumalan lakia, vaan olen Kristuksen laissa - voittaakseni ne, jotka ovat ilman lakia; heikoille minä olen ollut heikko, voittaakseni heikot; kaikille minä olen ollut kaikkea, pelastaakseni edes muutamia. Mutta kaiken minä teen evankeliumin tähden, että minäkin tulisin siitä osalliseksi." (1. Kor. 9).
Olemmeko todella koskaan käsittäneet, mitä Paavali tarkoittaa sanoillansa? Hän oli Pyhän Hengen voitelun alla puhuessansa tämän, sillä se on tallennettu Kirjoituksiin. Hän ei puhu tyhjiä ja merkityksettömiä sanoja, vaan jotakin sellaista, millä juuri tänä päivänä on mitä suurin merkitys jokaiselle meistä. Hän oli tietoinen Jumalan antamasta tehtävästänsä, ja hänen kirjeistänsä käy mitä selvimmin esiin se, että hän käsitti Jumalan pelastussuunnitelman mitä kirkkaimmalla tavalla, tiedostaen kaiken menneisyydessäkin tapahtuneen Jumalan aidon toiminnan merkityksen. Kuinka usein viittaakaan hän Vanhaan Testamenttiin ja aikaisemmin tapahtuneeseen! Hän ymmärsi mihin juutalaisuus perustui, hän ymmärsi kuinka vaikeata on juutalaiselle nähdä juuri sillä hetkellä tapahtuva oikeassa valossa. Hän käsitti, mitä juutalaiselle tuli puhua ja tuoda esiin, jotta tämä voisi nähdä yhteyden jo puhutun ja muistiin kirjoitetun ja sen välillä, mitä Jumalan Henki juuri sillä hetkellä teki. Lyhyesti sanottuna: Paavali, Jumalan Hengen antaman viisauden perusteella oli kykenevä näkemään kunkin ihmisen hänen omassa, sen hetkisessä tilassansa, ja siten jumalallisessa viisaudessa ja ymmärryksessä lähestymään tätä juuri oikeilla sanoilla ja oikealla tavalla. Hän tiesi mitä lain alla vuosikymmeniä ollut ihminen ajatteli, hän tunsi ihmisen heikkoudet ja vajavaisuudet. Hän asettui näiden ihmisten tasolle, ajatellen heidän näkökulmastansa. Siten hän oli kykenevä tuomaan esiin juuri oikeat asiat ja puhumaan ihmisen sydämelle.
Kaikki tämä ei merkinnyt sitä, että hänen olisi tarvinnut tinkiä periaatteistansa tai oikeasta asiasta. Hän ei tehnyt kompromisseja Sanan kanssa, vaan toimi nimenomaan Sanan hengessä: "...kaiken minä teen evankeliumin tähden!" Hänen sydämessänsä oli ensimmäisellä sijalla Herra Jeesus ja Hänen rakkautensa, joka ymmärsi syntistä ihmistä. Tarkatkaamme todella, miten meidän Herramme lähestyi kaipaavia ja odottavia ihmissydämiä. Kääntäkäämme edes hetkeksi katseemme pois siitä, miten Hän puhutteli kirjanoppineita ja fariseuksia, jotka kaikessa olivat Hänen toimintansa estäjinä ja tien tukkijoina. Se miten Hän heihin asennoitui, ei sovi meille esimerkiksi suhteessamme kanssamatkaajiimme. Toisaalta... kuinka usein onkaan totta se, että Hänen nuhtelevat ja kovat sanansa sopivatkin ennemminkin meihin, kovasydämisiin "vanhempiin veljiin", jotka ajattelevat vain itseänsä ja omaa parastansa!
Aivan erikoisella tavalla tämän kirjoittamisen yhteydessä Herran Henki toi sydämelleni sen tapauksen, mistä kerrotaan Apostolien tekojen 17. luvussa. Aluksi en lainkaan käsittänyt sen yhteyttä tähän tutkisteluun, mutta se on mitä suurin selvennys kaikelle sille, mistä me nyt puhumme ja olemme puhuneet kiertokirjeessämme.
Ihminen on alkanut yhä enemmän ja enemmän tuomita ja arvostella kanssamatkaajaansa, kuka milläkin perusteella. Mutta jos kaikelta tekemiseltämme puuttuu raamatullinen perusta, niin mikä on silloin meidän motiivimme ja tavoitteemme tuomitsemisessamme? Aivan ilmiselvästi se ei ole Jumalasta, sillä kaiken tahtonsa Jumala on tuonut julki Sanassansa!
Koska me emme näe Jumalan teitä menneisyydessä, emme me pysty näkemään Hänen täydellistä tietänsä tässäkään ajassa. Jumalan mieli, Hänen Henkensä, näki kunkin ajan ihmisen sellaisena kuin hän oli, ja lähestyi tätä sellaiselta tasolta, millä tämän oli mahdollista lähestyä Jumalaa. Tässä kohden meidän tulee oppia kertakaikkisesti yksi perusasia Jumalan valtakunnasta: Jumalan puhe, kaikki mitä Hän tuo julki, mitä Hän odottaa uskovaiseltansa, on realistista! Jumala ei vaadi meiltä mitään sellaista, mikä olisi täysi mahdottomuus! Kaikessa siinä, mitä Jumala on osoittanut ihmiskuntaa kohtaan, on motiivina Rakkaus, joka tuntee ja ymmärtää, tahtoo auttaa. Rakkaus on voima, joka tekee hyvää, nostaa. Rakkaus vie eteenpäin, parantaa, tekee terveeksi, kokonaiseksi. Meidän Herrassamme, Jeesuksessa Kristuksessa, Jumala paljasti Itsensä, todellisen olemuksensa, niin että käytännössä voimme ymmärtää, mitä Herra tarkoitti sanoessansa: "Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän!"
Jeesuksen Kristuksen toiminta, Hänen koko olemuksensa, tahtoo viestittää meille: "Jumalan Rakkaus, Jumalan koko olemus ja tahto merkitsevät todelliselle uskovaiselle jotakin sellaista, mikä on mahdollista, sillä se on Itse Mahdollisuus! Jumala ei odota meiltä mitään sellaista, mikä olisi mahdotonta, sillä Hän tuntee meidät ja tietää mitä me olemme. "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä." (Matt. 11: 29-30).
Kuinka toisenlainen onkaan ihmisen ajatus kaikesta tästä! "He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellakaan liikuttaa." (Matt. 23: 4). "Miksi te siis nyt kiusaatte Jumalaa ja tahdotte panna opetuslasten niskaan ikeen, jota eivät meidän isämme emmekä mekään ole jaksaneet kantaa?" (Apt. 15: 10).
Ihmisen väärä asenne saattaa hänet tekemään ja sanomaan jotakin sellaista, mikä ei palvele Jumalan todellista tahtoa. Jos ei haluta nähdä Jumalan teitä menneisyydessä, ei ymmärretä olla oikeassa asenteessa sen hetken kanssamatkaajia kohtaan. Se, että tiedetään ja ymmärretään enemmän Jumalan teistä ja Hänestä itsestänsä, ei ole mikään peruste ylpeilylle ja itsensä korottamiselle, vaan päinvastoin. Jokaisen tulisi sen sijaan nöyrtyä entisestänsä ja olla kiitollinen koko sydämestänsä sen johdosta, että on päässyt näkemään sen minkä on nähnyt. Todellinen Jumalan Rakkaus uskovaisen sydämessä toimii juuri siten kuin mitä Paavalin esimerkki meille näyttää: Uskovainen ei tee kompromisseja maailman ja sen asioiden kanssa, mutta ymmärtää itsekin kerran olleensa osaton Jumalasta ja Hänen valtakunnastansa. Hän on kiitollinen siitä, että joku tuli hänen luoksensa hänen tietämättömyyden tilassansa ja avasi hänen ymmärryksensä totuudelle. Miksi ei hänkin nyt näkisi lähimmäisensä tilaa ja toimisi sen pohjalta?
Apostolien tekojen 17. luku on mitä suurin nuhde meille tämän ajan uskovaisille, ja se liittyy mitä selvimmin Paavalin toteamukseen kaikille kaikkea olemisesta. Hänen saattajansa olivat vieneet hänet Ateenaan, ja odotellessansa siellä Timoteuksen saapumista, hän kierteli kaupungilla katsellen "nähtävyyksiä". Ja tässä kohden tulemme johonkin sellaiseen, mikä on meille suuri vaikeus! Paavalista sanotaan, että hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia. Mitä hän nyt siis teki tämän kiivauden velloessa hänen sisimmässänsä? Mitä hän teki, ja mitä tekevät meidän aikamme hurskaat sananpalvelijat?
Minut viedään jälleen kerran hengessä jonnekin.
Temppelin kulman takaa kuuluu raivoisaa murinaa ja ärinää, jota säestää rauhoitteleva ja kehotteleva miesääni. Ihmiset kääntyvät katsomaan metelin suuntaan, ja hetkessä on paikalle kokoontunut suuri määrä ihmisiä. Minäkin olen utelias ja juoksujalkaa riennän paikalle. Minua kohtaa hurja näky. Mustassa viitassansa tukka sekaisin tempoilee aivan ilmeinen saarnamies tai pappi kiinni suuressa, likaisen näköisessä luussa, jonka jatkeena on suuri ja takkuinen, kurjan näköinen koira. "Irti, heti irti, etkö kuule minua!" Pappi tempoilee kaikkine voiminensa, toisessa kädessänsä vankka kävelykeppi. "Irti, senkin pahainen rakki! Päästä irti siitä saastaisesta luusta!" Väkijoukko lisääntyy koko ajan ja ihmettely on suuri. Mitä kummallista täällä oikein tapahtuu? Mikä on tämän ohjelmanumeron tarkoitus?
Minua alkaa toisaalta naurattaa, toisaalta kauhistuttaa. Mitä jos tuo vihainen koira puree tuota kiivasluonteista pappia? Mutta niin kauan kuin se terävillä hampaillansa pitää kiinni luusta ja murisee ja ärisee, ei se pysty puremaan. Mutta tassuillansa ja kynsillänsä se silloin tällöin kaapaisee sellaisella voimalla papin kylkeä ja vatsaa, että tämä päästää vihaisen murahduksen, aivan kuten kamppailutoverinsa. "Irti, senkin kapinen rakki! Irti, irti!" Papin ääni kuvastaa entistä suurempaa vihastusta ja ärtymystä. Jostakin kummallisesta syystä olen kuulevinani lähes manauksia vihaisen miehen suusta.
Väkijoukko on jo sankka, ja taaempana olevat joutuvat kurkottelemaan ja tungettelemaan päästäksensä osalliseksi tästä mitä mielenkiintoisimmasta kaksinkamppailusta. Monenlaisia kommentteja voidaan kuulla ympärillä seisovien suista. Osa kasvoista on totisia, osa naurua pidätteleviä. "Mitä kummaa tuo hurskas mies oikein meinaa?", kuuluu yhä useamman kysymys. Koska papilla ei ole mitään talutushihnaa, alkaa yhä useampi ihmetellä tätä näytelmää. Jotkut toteavatkin jo, että takkuinen ja kurjan näköinen koira on juoksennellut vapaana vuosikausia, eikä kukaan tiedä kenelle se todella kuuluu. Nyt ihmiset alkavat jo puolin ja toisin ihmetellä ja lausua arvosteluakin. Miksi tämä pappi riepottelee tuollaisella tavalla vierasta koiraa? Vai onko tämä haukku varastanut papin päivällisen? "Hah, haa! Onpa pappi joutunut kurjaan asemaan, kun ei ole syötäväksi muuta kuin kurja luu, jonka papin matkatessa tämä nälkäinen koira on napannut tämän salkusta, joka avoimena makaa maassa! Hah, haa!" Väkijoukko alkaa naureskella ja huudella suorastaan hävyttömyyksiä papille.
"Sinä jumalaton, viheliäinen rakki, kulkukoira, irrota heti hampaasi siitä saastaisesta luusta! Anna se tänne!" Väkijoukko on osittain riemuissaan, osittain vihainen tämän näytelmän johdosta. Papin musta viitta alkaa olla harmaa ilmaan nousseesta pölystä ja liasta, ja koiran tassut ja kynnet ovat aikaansaaneet useita repeämiä tämän pyhään vaatteeseen. Koira on paljon pienempi kuin mies, mutta suhteessa vähintään yhtä voimakas, vaikka onkin hyljeksityn näköinen. Se puolustaa ilmiselvästi omaisuuttansa, sillä vaikka ympäröivä ja riemuitseva joukko huutaakin pilkkaansa papin hillittömästä nälästä ja kurjasta luusta, tietää jo jokainen koiran löytäneen sen jostakin takapihalta.
"Sinä kirottu otus, sinä perkeleen sikiö! Irti ja heti, Jumalan ja Hänen seurakuntansa nimessä! Irti, irti, irti, sinä kirottu, sinä helvetin lapsi!" Väkijoukko astuu jo vaistomaisesti muutaman askeleen taaksepäin ja riemulliset pilkkahuudot vaikenevat hetkeksi. Tällaista puhetta he eivät ole tottuneet kuulemaan "hengen miehen" suusta. Mutta tämä on nyt sellaisen kiivauden ja vimman vallassa, että koko olemus puhuu siitä. Punakat kasvot kuvastavat sellaista vihaa, että keppi heiluu hurjasti papin kourassa. Ikäänkuin havahtuen toteamaan tämän tilanteen, osuvat papin silmät mustaan ryhmysauvaan. Nyt ensimmäistä kertaa kumahtaa tuo pelottava keppi koiran selkään, niin että luun ympärille puristuneiden leukojen takaa kuuluu kimeä vinkaisu.
Vaikka paikalla on suuri joukko papin omia seurakuntalaisia, on ilmiselvää kenen puolella enemmistö on. "Sinä kirottu, sinä kirottu, päästä irti, tai minä hakkaan sinut ruvelle!" Sauva alkaa iskeä entistä suuremmalla voimalla koiran selkään, mutta se ei päästä irti luustansa. Väkijoukko alkaa murahdella vihaisena, ja joku on jo aikeissa tarttua kiinni papin mustaan kaapuun vetääksensä tämän irti koirasta. Huomatessansa tämän pappi kiljaisee suurella äänellä: "Auttakaa hyvät ihmiset, auttakaa! Pitäkää kiinni tästä kirotusta, että saamme likaisen luun pois siltä!" Väkijoukko on taas kummissansa ja ymmällänsä, kunnes joku rohkaisee itsensä ja kysyy: "Miksi siltä pitää saada luu pois? Onko se todellakin herra papin omaisuutta?"
"Hullujako te olette, koko joukko, mitä tekemistä minulla olisi tällaisen saastaisen asian kanssa? Ettekö näe kuinka likainen ja mätä koko luu on? Haiseekin niin hirvittävän pahalta!" Ja jälleen sauva iskee koiraa selkään. Nyt jo yksi rotevimmista miehistä kuulijoiden joukossa astuu esiin ja tarttuu pappia niskasta. "Onko tämä teidän koiranne?", kysyy ankara ääni. "Ei ihmeessä, eihän toki, enhän minä näin saastaista ja takkuista koirtaa huolisi! Näettehän aivan selvästi, että se on kulkukoira!" Jälleen iskee keppi koiraa, koira murisee entistä vihaisemmin ja suuremmassa tuskassa, ja sitä lujemmin pureutuu rotevan miehen koura papin niskaan. "Eikö olisi sitten jo syytä päästää irti koiran luusta ja lopettaa hakkaaminen!?"
Pappi on kahden tulen välissä, ja jalat alkavat harata maassa niin että pölypilvi nousee ilmaan. Hän on osaltaan entistä vihaisempi ja julmempi, mutta osaltaan neuvoton. Toinen käsi pitelee kiinni luusta, toisessa on vankka kävelykeppi. Niskasta taas pitelee kiinni niin vahva käsi, että alkaa pelottaa. Neuvottomuus alkaa olla sitä luokkaa, että ajoittain keppi iskee jo niskasta pitelevän miehen jalkoihin. Nyt tarttuu jo toinenkin käsi papin kaapuun selästä sellaisella voimalla, että mies voihkaisee. Hän ei enää tiedä kenelle huutaa ja karjua määräyksiänsä, niin että suusta alkaa tulla sekalainen komennusten tulva: "Kirottu rakki, usko jo nyt ja päästä irti! Senkin jumalaton lurjus, päästä irti minusta! (Takana seisovalle miehelle.) Irti, irti, jumalattomat, irti, irti!" Väkijoukon riemulla ei ole nyt rajoja. Valtava huutomyrsky säestää näiden kolmen kamppailua, ja tämä tullaan muistamaan lopun ikäänsä. Jotakin tällaista ei yksinkertaisesti voi unohtaa!
Koira vikisee ja murisee, pitäen itsepintaisesti kiinni luustansa, pappi ähkyy ja voihkii, melkein kiroilee nyt kiinni pitävälle miehelle. Jotakin tällaista ei todellakaan ole vielä milloinkaan nähty! Yhtäkkiä väkijoukko jakaantuu ja paikalle saapuu paikkakunnan poliisipäällikkö. "Mitä täällä oikein on tekeillä?", kuuluu ankara komento, ja kaikki hiljenevät. Pappi ryhdistäytyy niin paljon kuin kykenee tiukassa otteessansa ja koiran vedossa, ja kummallista kyllä, koirakin lakkaa murisemasta ja vikisemästä. Kuka vastaa, keneltä kysytään? "Putkaan tuo ilkeä pappi", kuuluu väkijoukosta lapsen ääni, "se rääkkää ihan kilttiä koiraa ja yrittää varastaa sen luun!" "Joo, joo, kaltereiden taakse tuollainen mies, sehän on vaaraksi kaikille!" kuuluu römeä miehen ääni, ja kimakka naisen huuto säestää tätä tuomiota.
Ikäänkuin koira olisi tajunnut nämä mielipiteenilmaisut, riuhtaisee se entistä suuremmalla voimalla omaisuuttansa irti ahnaasta kädestä, ja aivan kuin vaistomaisesti iskee papin ryhmysauva koiraa sellaisella voimalla päähän, että se ulvahtaen päästää lopultakin irti ja pakenee poliisin jalkojen juureen, jääden siihen makaamaan, sillä ihmisjoukko ympärillä on niin suuri, ettei ole mitään mahdollisuutta paeta.
Kepin iskiessä koiran päähän, antaa pappia kiinni pidellyt mies tälle sellaisen korvapuustin, että tämä lentää maahan pitkälleen, päästäen raivoisan huudon. "Pidättäkää, pidättäkää, tämä pahoinpitelijä! Minä nostan häntä vastaan syytteen, rautoihin tämä jumalaton pahoinpitelijä!" Pappi kiljuu ja huutaa tuomiotansa, siteeraten lukuisia raamatunkohtia ja opinkappaleita.
Voidaan sanoa, että jokainen on ymmällänsä. Tilanne on niin sekava, että ei tiedä nauraako vaiko itkeä, pilkatako vaiko kysyä selitystä. Koko tilanne on johtanut siihen, että pappi on mitä surkeimmassa tilassa ainakin ulkonaisesti. Hän on ryvettänyt itsensä siinä määrin, että on jo surkeamman näköinen kuin tuo kulkukoira, sillä kamppailun tiimellyksen voimasta on sen takkuinen turkkikin ikäänkuin selvinnyt ja lika irronnut.
"Mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa?" tivaa poliisi papilta sellaisella äänensävyllä, että tämä ryhdistäytyy ja alkaa ikäänkuin itsekin nyt vasta ajatella. Niin, mitä onkaan oikein tapahtunut? Hölmistynyt ilme papin kasvoilla kertoo siitä, ettei tämä itsekään oikein tiedä mistä on kysymys. Käsi haroo vaistomaisesti takkuista tukkaa ja katse osuu toiseen käteen, joka krampinomaisesti puristaa todella rumaa ja likaista luuta, jonka haju nyt taistelun tauottua kantautuu ympäröivään väkijoukkoonkin, niin että kaikkialla nyrpistellään nenää. Pappi on nyt saavuttanut päämääränsä, voitonmerkki on hänen kädessänsä. Mutta millaisen voiton hän on saavuttanut?
"Mistä on kysymys, hengen mies?" tivaa ääni uudelleen. Väkijoukko pidättää hengitystänsä, ja papin suu alkaa vapista. Katse on pitkään kiinnitettynä likaiseen luuhun ja siihen ikäänkuin liimautuneeseen, likaiseen ja pölyiseen käteen. Sitten katse muuttaa suuntaa, kohdistuu maassa makaavaan, läähättävään ja surkeasti tuijottavaan koiraan, seuraavaksi mieheen, joka oli häntä kiinni pidellyt, sitten likaiseen vaatteeseensa ja ikäänkuin salaisesti hän luo nopean silmäyksen ympärillä virnistelevään väkijoukkoon. Tilanne on todella kiusallinen ja jostakin syystä häpeällinen! Tästä on päästävä eroon niin pian kuin mahdollista.
"Tuleeko sitä selitystä vai ei!?" kysyy entistä tiukempi ääni ja luja koura puristaa papin käsivartta sellaisella tavalla, että tämä havahtuu kipuun. Tämä kipu saa hänet heräämään todellisuuteen, joka hänen on muutettava eduksensa hintaan mihin tahansa. Maahan painunut katse muuttuu itsetietoiseksi ja viralliseksi, ja ikäänkuin kokien olevansa Messias väkijoukon tuomitsemana, hän alkaa saarnata melkein samanlaisessa vihassa kuin millä oli koiraa komentanut päästämään irti luustansa.
"Te jumalattomat ja kadotetut syntiset ja pilkkaajat! Te ette tiedä mitä teette! Minä olen jumalanpalvelija ja minulla on suuri kutsumus! Ette ymmärrä mitä teette! Te olette matkalla kadotukseen aivan niinkuin tämä koirakin likaisen luunsa kanssa. Te nautitte maailman liasta ja saastaisista asioista, aivan niinkuin tämä koirakin tästä likaisesta ja saastaisesta luusta! Hyi, mitä saastaisuutta ja likaa!"
Sen sijaan että tulisi synnintuntoon ja hartaaseen mielialaan, alkaa väkijoukko purskua entistä suuremmasta naurusta ja pilkasta. Ja voidaanko sitä syyttää siitä, sillä kuka pystyisi ajattelemaan hullumpaa näkyä kuin tämä pappi läpikotaisin likaisessa viitassansa, tavattomassa kiihkossansa ja suuri, likainen, haiseva luu kädessänsä! Mutta tämä ei tajua mitään siitä, mitä ihmiset näkevät ja kokevat, vaan korottaa ääntänsä entisestänsä ja tuomitsee jokaisen kuulijan syvimpään helvettiin. Hän on jumalansa asialla, hän on pyhä mies, jolle on uskottu mitä suurin tehtävä ja sanoma. Kenelläkään ei ole nyt kiirettä mihinkään, ja väkijoukko kasvaa kasvamistaan. Tästä innostuneena pappi saarnaa ja saarnaa, ja poliisikin katselee pää kallellaan, mutristellen suutansa. Totisesti, tämä on ennennäkemätön, ennenkokematon ohjelmanumero. Pappi on täynnä pyhää kiivautta, poissa todellisuudesta, tästä maailmasta. Väkijoukko tuskin pysy nahoissaan.
"Te syntiset ja saastaiset ihmiset, te ette auttaneet minua saamaan tätä saastaista luuta tämän luontokappaleen suusta. Ettekö käsitä, että tällainen likainen luu on vaaraksi sen terveydelle?" Väkijoukko nauraa ja pyrskii, sillä tietäähän jokainen, ettei mikään likainen luu tapa vanhaa kulkukoiraa, joka on tottunut kaikenlaisiin bakteereihin ja likoihin. Mutta pappi ei sitä käsitä. Hän ei käsitä loppujen lopuksi juuri mitään, jatkaa vain saarnaansa. Hän ilmoittaa rakastavansa tuota surkeata koiraa, ja hän rakastaa myöskin tätä kadotukseen matkalla olevaa joukkoa, pilkkaavaa ihmisraunioiden joukkoa. Mutta miksi kukaan ei usko, mitä hän sanoo? Miksi kukaan ei koe myötätuntoa tämän papin kanssa? Miksi pappi todellakin on menettänyt uskottavuutensa? Miksi hänen rakkauteensa ei uskota?
Veljemme Paavali totisesti ei sovi tähän kuvaan! Hän jos kuka tiesi, ettei kulkukoirasta saa ystävää ottamalla pois siltä sen vanhan luun. Me emme myöskään saa kirkkokunnallisilta ihmisiltä tunnustusta ja uskottavuutta esittämäämme kohtaan, vaikka kuinka vakuuttaisimme rakkauttamme, jos me vain olemme koko ajan repimässä alas jotakin sellaista, mitä he itse eivät ymmärrä vääräksi, vaan päinvastoin uskovat elämänsä perustaksi.
"Mutta Paavalin odottaessa heitä Ateenassa hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia." Paavalin sisin kiehui aidosta jumalallisesta kiivaudesta hänen katsellessansa kaikkea näkemäänsä Ateenassa. Mutta millä tavoin hän toi julki tämän kiivautensa?
"Niin hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi." (17: 7). Paavalista ei kerrota, että hän olisi suin päin rynnännyt noiden epäjumalanpalvelijoiden luokse ja alkanut sättiä heitä ja mahdollisesti yrittänyt kaataa jonkun patsaan. Hän käyttäytyi aivan normaalisti ja keskusteli ihmisten kanssa. Eräänä päivänä sitten hänen luoksensa tuli näiden uskontojen edustajia väittelemään hänen kanssansa. Paavalin henki oli kiivastunut lukuisten epäjumalankuvien johdosta, mutta mitä ajattelivat puolestansa nämä ihmiset hänestä?: "Näkyy olevan vieraiden jumalien edustaja!" (18). Ihmiset arvioitsivat Paavalia sen näkemyksen mukaan, mikä heillä oli. Mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä, sillä eihän heillä ollut tietoa niistä asioista, mitä Paavali edusti?!
Paavalilla oli Jumalan antama viisaus tehtävänsä suorittamista varten. Niinpä hän odotti oikeaa hetkeä tuodaksensa julki ajatuksensa. Hän ei tungetellut näiden ihmisten seuraan, mutta tuli sitten hetki, josta kerrotaan (19): "Ja he ottivat hänet ja veivät Areiopagille ja sanoivat: "Voimmeko saada tietää, mikä se uusi oppi on, jota sinä ilmoitat?"
Moni tämän päivän julistaja olisi käyttäytynyt aivan toisin kuin Paavali tuossa hetkessä. Mistä johtunee se, että tämänkaltaisissa tilanteissa useat julistajat ottavat esikuvaksensa sen, mitä meidän Herramme Jeesus Kristus teki temppelissä, ajaessansa ulos myyjät ja kaupustelijat? Miksi ruoska tuntuu istuvan niin sopivasti useiden julistajien kourassa?
Meidän Herramme toimi täysin Jumalan tahdon ja ajatuksen mukaisesti tuossa tilanteessa. Hän teki kaiken oikealla ajalla ja oikeassa paikassa, mitä ei taas voida sanoa meistä tässä ajassa. Inhimillinen ajatus näkee Herran kiivauden ja suoran toiminnan niin esikuvallisena, että haluaisi toteuttaa sitä kaikissa tilanteissa. Jumalallinen kiivaus nähdään jonakin hyvänä, otollisena, mutta kaikella on oma paikkansa.
Aikanaan kansanlähetyksen alkuhetkinä kirjoittajakin oli tietynlaisen vaikutuksen alla, ja tuolloin katsottiin suoranaiseksi velvollisuudeksi asioiden julkituominen mahdollisimman kärjistetyllä tavalla. Uskovainen oli maailman vihan kohde, väärinymmärretty, liian hurskas elämään tämän maan päällä. Niinpä kaikkea toimintaa leimasi aivan käytännössä ajatuskaava: Kuka tietää, vaikka tämä olisi viimeinen mahdollisuus todistaa näille ihmisille; niinpä oli helvetti maalattava mahdollisimman todelliseksi jokaiselle kuulijalle. Mutta vaikka tämä ajattelutapa osaltaan olikin todellisuuteen perustuva, niin saavutettiinko kuitenkaan tällaisella asennoitumisella Evankeliumin todellinen tarkoitusperä? Eivätkö ihmiset kuitenkin suurimmalta osaltaan ennemminkin loukkaantuneet, ei niinkään itse asiaan, vaan siihen tapaan, miten se esitettiin?
Ihminen on rajoittunut niin monessa suhteessa, ja ainoastaan jumalallinen viisaus antaa oikean toimintamallin. En voi olla ajattelematta Afrikan matkaani ja vierailuja erilaisissa seurakunnissa. Eräänlainen kohokohta ja erikoisuus koko elämässäni oli osallistuminen erään katolisen kirkon kokoukseen. Niin minulle kuin kanssani matkustavalle veljellekin oli varattu tilaisuus puhumiseen, ja jossakin määrin olimme jopa pääpuhujien asemassa. Tuossa seurakunnassa oli eurooppalaisittain katsoen hyvin vapaahenkinen ilmapiiri, niin että muutamat tuntemamme saarnaajaveljet olivat vierailleet siellä useampaankin kertaan.
Minä koin englanninkieleni taidon sen verran vajavaiseksi, että vaikka muuten saarnasin melkein joka päivä, ajattelin olevan parempi antaa vain todistus, ja veljeni saisi pitää varsinaisen "saarnan". Käsittikö hän lainkaan missä olimme ja missä puhuimme? Mielestäni oli kyllin selvästi tuotu julki, että tämä oli katolinen seurakunta, mutta kun kuuntelin veljeni saarnaa todistukseni jälkeen, kulkivat kylmät väreet selkäpiitäni pitkin. Jos milloinkaan elämäni aikana, niin tuolloin oli yksi niistä hetkistä, jolloin olisin halunnut olla näkymätön tai painua maan alle! Kaikin mahdollisin tavoin ja sanakääntein tuo veli julisti julki kaikki katolisen kirkon vääryydet ja väärät opetukset, juuri siinä hengessä, missä koen tuon papin vääntäneen likaista luuta kulkukoiran suusta. Aikaisemmin tässä seurakunnassa vierailleet veljeni olivat luoneet meille perustan kutsulle ja tervetuliaistoivotuksille, ja nyt tuntui siltä, kuin kaikki portit olisivat ikuisiksi ajoiksi suljetut niin meiltä kuin veljiltänikin.
"Miksi ihmeessä sinä saarnasit sellaisella tavalla?", kysyin veljeltäni kokouksen jälkeen. En tarkoita sitä, että meidän tulisi tehdä kompromisseja totuuden kanssa, mutta oli sentään liian paksua tuoda julki yhdellä kertaa kaikki sellainen, mikä oli väärää. Hän vastasi melkoisella ylimielisyydellä: "Totuus on julistettava totuudeksi, sillä kuka tietää vaikka tämä olisi viimeinen kerta, kun MINÄ vierailen tässä seurakunnassa!" Tässä juuri on koko asian ydin ja tuhoisuus! Me ajattelemme niin itsekeskeisesti ja omalta kannaltamme, näkemättä Jumalan valtakunnan asioiden jatkuvuutta ja laajakantoisuutta. Saarnaajaveljemme olivat vierailleet tuossa seurakunnassa useampaankin otteeseen, julistaen totuutta vähän kerrallaan sen mukaisesti, mitä ihmiset olivat kykeneviä vastaanottamaan. Aivan erikoisella tavalla sydämet olivat olleet avoimia kaikelle julistetulle, sillä olihan kysymys Jumalan Sanan totuudesta. Julistajat olivat käsittäneet, etteivät he voineet täällä tuoda julki kaikkea sitä, mitä voidaan julistaa omissa seurakunnissa ja siellä, missä ihmiset tiedostavat enemmän kuin täällä, missä vuosikymmenien ajan vain katoliset papit olivat toimineet. Mutta nyt veljeni "räjäytti" kaiken tämän kuulijakunnan edessä, ajatellen vain: "Tämä voi olla viimeinen kerta kun MINÄ saarnaan näille ihmisille!" Mutta hän ei ajatellut yhtään sitä, että mahdollisesti muutaman viikon kuluttua eräs veljistämme haluaisi puhua tämän seurakunnan edessä, jatkaen siitä, mihin viimeksi oli päästy. Hän ei lainkaan ajatellut sitä, että mahdollisesti ovet eivät enää avautuisikaan seuraavalle tulijalle, vain yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli halunnut repiä pohjan pois kaikelta siltä hengellisyydeltä, mihin nämä ihmiset olivat tottuneet. Hän oli vain yksi vierailijoista, yhden sunnuntain julistaja.
Mitä hyötyä on repimisestä, hajottamisesta, jos mitään ei pystytä rakentamaan? Milloin me käsitämme sen, että kristillisyys, todellinen usko, ei niinkään perustu vanhan repimiselle, kuin uuden rakentamiselle? Mitä hyödyttää repiä pois vanha rakennus, jos ei kyetä rakentamaan uutta sen tilalle? Kuinka moni onkaan valmis hajottamaan jotakin vanhaa, ajattelematta ollenkaan, että ihmiset jäävät taivasalle, ilman suojaa? Mitä hyödyttää ottaa kulkukoiralta pois sen vanha, likainen luu, jos ei ole antaa tilalle mehevää paistia? Jos koira ei saakaan kylläistä tunnetta tuosta likaisesta luustansa, niin ei se kuitenkaan jää aivan tyhjävatsaiseksi, mikä on tulos "eläinrakkaan" luunrepijän toiminnasta.
Paavalin ei siis oma-aloitteisesti tarvinnut puuttua havaitsemaansa epäjumalanpalvelukseen, vaan hänet aivan kuin automaattisesti vietiin sinne, missä tuo väärä palvelus tapahtui. "Voimmeko saada tietää, mikä se uusi oppi on, jota sinä ilmoitat?" Ihmiset olivat siis kiinnostuneita Paavalin opetuksesta. He eivät ymmärtäneet kaikkea, mutta heidän sydämensä oli tullut joka tapauksessa ainakin jossakin määrin puhutelluksi. "Sillä outoja asioita sinä tuot meidän korvaimme kuulla. Me siis tahdomme tietää, mitä ne oikein ovat." (20).
Yksi perusasioista tämän tutkistelumme puitteissa on nähdä se, että Paavali tarkoin tiesi asemansa ja sen paikan, missä hän oli. Kiivaus oli vallannut hänen sydämensä, mutta tämän kiivauden esikuvana ei ollut tuo tapahtuma temppelissä, kun Herramme ruoskan kanssa ajoi ulos kauppiaat. Huomatkaamme kertakaikkisesti yksi asia. Kun meidän Herramme kiivauden täyttämänä tyhjensi temppelin kauppiaista, oli Hän omalla maaperällänsä! Tämä oli Hänen Isänsä temppeli, jumalankansan palvontapaikka, ja Hänen kiivautensa oli omalla paikallansa tuossa hetkessä. Mutta nyt Paavali oli Areiopagilla, vieraalla maaperällä; hän oli vieras! Kuinka suuri ero näillä kahdella tapahtumalla onkaan! Kuinka harva "palava" saarnamies todella käsittääkään yhtään mitään näistä asioista!
Paavali käsitti asemansa ja tehtävänsä. Hänen tuli tehdä Evankeliumin tähden kaikkensa, voittaaksensa edes muutamia. Niinpä hän ei alkanut repimään maahan epäjumalankuvia eikä näiden ihmisten epäjumalanpalvelusta, vaan hän ennemminkin halusi asettaa näiden ihmisten eteen jotakin parempaa, houkuttelevampaa. Hän näki kaiken ympärillänsä olevan vääryyden, mutta aloitti oikeasta kohdasta, veti oikeasta narusta. Negatiivinen suhtautuminen ja asenne ei ollut nyt paikallaan, vaan nyt tuli lähestyä näitä ihmisiä oikealla tavalla. "Kulkukoira", vääräuskoinen, ei luopuisi luustansa, ellei saisi jotakin parempaa tilalle.
Paavali puhui nyt tavalla, mitä moni saarnamies tänä päivänä pitää maailman mielistelemisenä ja pehmoiluna. Mutta eikö kaikki tämä ole tallennettuna Jumalan Sanaan esikuvaksi ja -merkiksi meille? "Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne..." Miten kuuluu tämä sama saarna tämän ajan julistajan julkituomana? "Te Ateenan jumalattomat syntiset! Minä näen kaikesta, että te olette mitä suurimpia syntisiä ja saatanan palvojia! Sillä kävellessäni ympäri minä jatkuvasti jouduin kauhistelemaan teidän kuvottavia epäjumalanpalveluspaikkojanne, joiden yllä on Jumalan kirous..." Mitä olisi Paavali aikoinaan saavuttanut tällaisella puheen avauksella? Hänet ehkä olisi ajettu pois häpeällisesti tai jopa tapettu. Hurskas mieli olisi ehkä ajatellut kärsivänsä marttyyrin kuoleman, mutta muistakaamme, mitä Sana myöskin sanoo: "Sillä mitä kiitettävää siinä on, jos te olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntienne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on Jumalan armoa." (1. Piet. 2: 20).
Todellinen jumalanpalvelija kunnioittaa toisen ihmisen vakaumusta, vaikka se olisikin vastoin omia näkemyksiä. Kukaan apostoleista ei hyökännyt toisuskoisia vastaan, vaan toi julki sitä Evankeliumia, joka oli julistettavaksi annettu.
Paavali seisoi keskellä kreikkalaisten tuomioistuinpaikkaa, missä normaalisti luettiin ankaraa oikeutta. Hän ei tehnyt kompromisseja uskonsa kanssa, vaikka ei tuonutkaan julki ajatuksiansa sellaisella tavalla, mitä moni tänä päivänä pitäisi sopivampana. Hän käsitti, että kunnioittava asenne saavuttaa paljon enemmän kuin "tuomitseva jyrähteleminen". Hän otti aiheensa siitä, mikä kiinnosti näitä ihmisiä. "Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle'. Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan." (22-23).
Kunnioittava asenne toisten pyhiä asioita kohtaan tuotti huomattavasti paljon paremman hedelmän kuin mitä vastakkainen asenne olisi aikaansaanut. Aivan kuten Herramme kaivolla lähestyi syntistä naista tämän tasolta ja tätä koskettavista asioista, siten Paavalikin nyt pitää puheen, saarnan, joka sisältää jotakin todella merkittävää. Tuo puhe on liian pitkä otettavaksi tähän, mutta lukekoon jokainen sen Raamatustansa. Merkille pantavaa on kuitenkin se, että nimenomaan oikealla paikalla oikealla tavalla pidetyn puheensa johdosta Paavalin kautta toteutuu Evankeliumin julistuksen tarkoitus: "Kuullessaan kuolleitten ylösnousemuksesta toiset ivasivat, toiset taas sanoivat: 'Me tahdomme kuulla sinulta tästä vielä toistekin." (32). Tuskin me olisimme saaneet kuulla näitä tervetulon toivotuksia omavalintaisen julistuksemme jälkeen. Paavalin julistuksen johdosta ei koko Ateenan väestö tullut kristityiksi, mutta muutamat liittyivät hänen seuraansa ja uskoivat, jopa yksi tuon suuren tuomioistuimen jäsen ja eräs nainen, sekä joitakin heidän ohellansa.
Yksi suurimmista sekaannusta ja hajoitusta aikaansaavista vääristä asenteista uskovaisten keskuudessa perustuu siihen uskomukseen, että kokonaiset kansat voisivat tulla uskovaisiksi. Tämä toki olisi Jumalan tahto, sillä Hän ei haluaisi kenenkään tulevan kadotetuksi. Hän haluaisi kaikkien pelastuvan, ja sentähden Evankeliumia tulee julistaa kaikille kansoille. Mutta Sanan todistuksen perusteella voimme nähdä, ettei milloinkaan mikään kansa, Israelia lukuunottamatta, voi tulla kokonaisuudessansa pelastetuksi, kansana.
Moni julistaja tänä päivänä osoittaa tietämättömyytensä Jumalan pelastussuunnitelmaa kohtaan tuomalla esiin ajatuksia koko kansojen kristillistämisestä. Itseasiassa koko Jumalan Sana tuo julki kansankirkon ja valtionkirkon mahdottomuuden. Vaikka Jeesus näyttääkin tarkoittaneen jotakin sen suuntaista, että kokonaiset kansat voisivat tulla Hänen opetuslapsiksensa, ei kuitenkaan ole kysymys "kaikkien kansojen tekemisestä Hänen opetuslapsiksensa", vaan lähetyskäsky sisältää yksinomaan sen ajatuksen, että Evankeliumia todellakin on julistettava kaikille, koska kukaan ihminen ei voi suorittaa erottelua lampaiden ja vuohien välillä.
Juuri tässä kohden näemme todellakin sen välttämättömyyden, että luemme kaikki samaa aihetta koskevat kohdat Raamatusta. Vain yhden tai kahden kohdan huomioiminen johtaa väistämättä vääriin korostuksiin ja käsityksiin. Matteuksen evankeliumin lopussa Herramme sanoo, että meidän tulee tehdä kaikki kansat Hänen opetuslapsiksensa, kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Jokainen ajatteleva ihminen käsittää, ettei kukaan tule uskovaiseksi kastamalla, vaan jotakin muutakin täytyy tapahtua. Jumala on kuitenkin antanut kirjoittaa Sanansa muistiin sellaisella tavalla, että nämä asiat ovat salattuja sellaisilta, jotka eivät tahdo uskoa koko Sanaa.
Markuksen Evankeliumin kohta tuo mitä selvimmin esiin sen, mistä todella on kysymys: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille." Ensin siis tulee saarnata Evankeliumia, jotta voitaisiin siirtyä seuraavaan askeleeseen: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." Usko on siis ehdoton edellytys kastamiselle! Pelkkä kastaminen ilman uskoa perustuu katolisen kirkon oppeihin, ja siten esimerkiksi luterilaisen kirkon perustana oleva kastekäytäntö ei perustu Jumalan Sanaan, vaan inhimillisiin perinnäissääntöihin. Näin on syntynyt käsite kansankirkosta ja valtionkirkosta. Mutta tämä on täysin epäraamatullista ja Sanan vastaista: "Nyt minä totisesti käsitän, ettei Jumala katso henkilöön, vaan että jokaisessa kansassa se, joka häntä pelkää ja tekee vanhurskauden, on hänelle otollinen." (Apt. 10: 34-35) Usko on välttämätön jumalayhteydelle. "Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät." (Hebr. 11: 6).
Onko nyt sitten jokainen, joka väittää uskovansa, todellinen uskovainen, joka kestää Jumalan edessä? "Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. Joku ehkä sanoo: 'Sinulla on usko, ja minulla on teot '; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon. Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat. Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton?" (Jaak. 2).
Todellinen uskovaisuus perustuu siis johonkin muuhunkin, kuin vain uskontunnustukseen, jolla ei ole pohjaa yksityisen sydämessä. Uskontunnustuksella voidaan kyllä perustaa kansankirkko, mutta voisiko usko hallita jokaisen sydämessä? "...ja että me pelastuisimme nurjista ja häijyistä ihmisistä; sillä usko ei ole joka miehen." (2. Tess. 3: 2).
Vaikka emme voikaan hyväksyä ns. luterilaisen kirkon opetuksia siltä osin, mitä ne eivät perustu Jumalan Sanaan, emme silti suhtaudu halveksivasti niihin ihmisiin, jotka pitävät luterilaista kirkkoa pyhänä asiana. Samoin on kaikkien muiden uskonnäkemysten suhteen. Meidän tehtävämme on pitää esillä totuuden Sanaa ja jättää loppu Kaikkivaltiaan Jumalan käsiin, joka tuntee jokaisen todellisen sisimmän.
Markku Vuori