Syyskuussa 1994
Tässä kuussa tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä kun tietoisesti lähdin seuraamaan Herraa. Tätä seikkaa en olisi lainkaan pannut merkille, ellei aivan sattumalta, tai sanottakoon paremminkin johdatuksesta, käteeni olisi tullut tietokonelevyke, jolla oli viisi vuotta sitten hyvin vaatimattomassa painoasussa julkaisemani moniste, jonka yksi ystävistäni oli tuosta vihkosesta tallentanut. Ajattelin vain vilkaista lävitse sen sisällön, kun yhtäkkiä tunsin sydämelläni, että minun on julkaistava se nyt uudelleen, sillä tuskin kykenisin tänä päivänä paremmin julkituomaan sitä, mitä sydämelläni tunnen. Tuohon aikaan ei moni postituslistallamme oleva ollut mukana, eli ei siis ole lukenut sitä.
Tämä kirjoitus julkaistiin siis viisi vuotta sitten vihkosessa, jonka nimi oli "25 vuotta Herran tiellä". Paljon on virrannut vettä ajan uomassa. Tänä päivänä näiden viiden vuoden jälkeen olen entistä kiitollisempi Herraani kohtaan Hänen sanoinkuvaamattomasta armostansa, joka on tullut minunkin kohdalleni. Entistä kirkkaammin ja selvemmin käsitän Hänen Sanansa merkityksen tässä ajassa. "Osta hyvä, nahkakantinen Raamattu, sillä sinä tulet lukemaan sitä paljon!" Ylistetty olkoon Herramme ja Jumalamme Hänen ihmeellisestä johdatuksestansa ja hyvästä tahdostansa, sillä missä olisinkaan minä tai missä olisimme me kaikki, ellei Hän sellaisella tavalla olisi osoittanut Sanansa tärkeyttä! Useampikin Raamattu on kulunut loppuun näiden kolmenkymmenen vuoden aikana, ja suurta iloa on minulle tuottanut Herran Sanan lukeminen eri kielillä. Erikoisesti saksankielinen Hermann Mengen tarkka käännös on johtanut aivan erikoisella tavalla entistä syvällisempään Sanan ymmärtämiseen.
Toisen Raamattuni esilehdellä oli ristiinnaulitun kuvan alla teksti: "Ilman Minua, sinä Markku, et voi mitään tehdä." Kuinka totta onkaan tämä ilmaisu, jonka Pyhä Henki niin voimakkaana silloin laski sydämelleni. Jonkun mielestä vuosien laskeminen ja niinkin korkean luvun kuin 30 mainitseminen saattaa merkitä tietynlaista itsensä korottamista ja itsekehua. Herra on kuitenkin todistajani, ettei siitä ole lainkaan kysymys, sillä jo alusta alkaen Hän teki sydämelleni selväksi sen seikan, että jos tahdon palvella Häntä, en tule saamaan mitään kunniaa itselleni. Miksi niin monen on todella vaikeata uskoa tämä vilpittömäksi totuudeksi minun elämässäni? Joka todella tuntee minua ja on selvillä siitä, minkä lävitse olen kaikkien näiden vuosien aikana kulkenut, tietää, että on mieletöntä epäillä sanojani ja vilpittömyyttäni, saati sitten tuntea kateutta minua kohtaan.
Menneiden vuosien aikana monetkin veljet ovat tuoneet julki paheksuntansa sen johdosta, että juuri minä olen ollut Jumalan välikappaleena Sanoman julistamiseksi tämän maan keskellä. Mutta kuka olisi ollut halukas ottamaan yllensä kaiken sen, mitä minun päälleni on tämän palvelustehtävän johdosta kumottu? Tuskin on mielettömämpää ihmistä maan päällä kuin sellainen, joka kadehtii Jumalan itsensä antamaa palvelustehtävää, sillä kuka tahansa saattaisi inhimillisesti tuntea suurta tyydytystä seisoessansa puhujanlavalla suuren kuulijakunnan edessä, mutta kuka on valmis kulkemaan Getsemanen ja Golgatan kummun kautta? Jokaisen todellisen jumalanpalvelijan on kuljettava tämä tie, itsensä kieltämisen ja oman tahdon hylkäämisen tie.
Kukaan ei voi kieltää sitä tosiasiaa, että Jumalan armosta olen saanut olla välikappaleena tämän Sanan tuomiseksi kansallemme. Aikoinaan suuretkin joukot osallistuivat kokouksiimme, mutta niinkuin on aina ollut Jumalan pelastushistorian aikana, niin nytkin astui yksi kerrallaan esiin veljiä, jotka halusivat tuoda julki: "Minä en hyväksy sitä, että Markku-veli on niin paljon esillä, minäkin haluan aseman seurakunnan edessä!" Niinpä yksi toisensa perään aloitti oman toimintansa vieden mukanansa osan laumaa. Mutta mihin suuntaan ja minne he näitä minun kauttani tapahtuneen Jumalan työn mukaan tulleita ihmisiä veivät? "Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme." (1. Joh. 2: 19).
Aika on osoittanut sen, että en minä, vaan Jumala on koko ajan ollut oikeassa. Kuinka kiitollinen olenkaan Hänelle, ettei minun tänä päivänä tarvitse häpeillen painaa päätäni, vaan saan entistä suuremmassa luottavaisuudessa nostaa katseeni ja nähdä entistä kirkkaampana sen lunastuksen ja pelastuksen, joka meidän osaksemme on tullut tässä viimeisessä ajassa, ilman minkäänlaista ansiotamme. Kuinka suureksi onkaan sydämelleni tullut se tosiasia, että Herra tuli lihaan, meidän kaltaiseksemme, jotta me voisimme hyvin pian tulla muutetuiksi Hänen kaltaiseksensa! Halleluja, halleluja! Kaiken tämän me olemme saaneet Hänen paljastetun Sanansa kautta, joka loistaa tässä pimenevässä ajassa sitäkin kirkkaampana, mitä pidemmälle yössä kuljemme.
Sydämeni rukous on, että kaikki entiset ystäväni ja veljeni ja sisareni heräisivät näkemään totuuden, ennenkuin on liian myöhäinen. Kuinka ihanalta onkaan tuntunut, kun veljet ja sisaret soittavat tai kirjoittavat, ja erään veljen sanoin tuovat julki: "Markku-veljeni, muistatko vielä minut? Minä olin siihen aikaan niin tyhmä, voitko antaa minulle anteeksi?" Herra tietää sen, etten ole kenenkään kohdalla polttanut siltoja takanani, vaan avoimin sydämin olen antanut jokaiselle anteeksi ja rukoukseni on, että itsekukin mahdollisimman pian käsittäisi, ettei ihmispalvonnan tiellä ole mitään todellista saavutettavissa.
Minä uskon koko sydämestäni, että veli Branham oli Jumalan lähettämä mies, profeetta meidän ajallemme. Mutta meidän on käsitettävä kerta kaikkiaan, ettei ole kysymys hänen sanojensa toistamisesta kirjaimesta kirjaimeen, vaan sen ymmärtämisestä ja tekemisestä, mitä hän sanoi. Me kaikki tunnemme käsitteet puhuttu Sana ja paljastettu Sana, mutta missä on todellakin tässä ajassa eletty Sana?
Veli Branham kehottaa meitä toistamiseen ääninauhoillansa, että meidän tulee kaivautua syvälle Sanaan, sillä hänen oman todistuksensa mukaisesti hän kosketteli vain kohokohtia. Joka todella on ymmärtänyt mitä Jumala tässä ajassa tekee, hän on jo näiden lähes kolmenkymmenen vuoden aikana antanut valmistaa itseänsä syventymällä Jumalan Sanaan, antaen Pyhän Hengen johtaa yhä vain syvemmälle Sanan totuuksiin. Erikoisella tavalla minua ovat viime aikoina puhutelleet Sanat Psalmissa 119: "Kuinka sinun lakisi onkaan minulle rakas! Kaiken päivää minä sitä tutkistelen. Sinun käskysi tekevät minut vihollisiani viisaammaksi, sillä ne ovat minun omani iankaikkisesti. Minä olen kaikkia opettajiani taitavampi, sillä minä tutkistelen sinun todistuksiasi. Minä olen ymmärtäväisempi kuin vanhat, sillä minä otan vaarin sinun asetuksistasi..." (97-).
"Minä olen kaikkia opettajiani taitavampi, sillä minä tutkistelen sinun todistuksiasi." Me elämme ajassa noin kolmekymmentä vuotta sen jälkeen, kun Herra otti palvelijansa kotiin. Kukaan meistä ei voi olla sellaisessa asemassa, että asettaisi itsensä Jumalan lähettämän profeetan yläpuolelle, mutta me saamme profeetan palkan uskoessamme Jumalan puheen hänen kauttansa. Me saamme tänä päivänä todella sanoa saman kuin psalmin kirjoittaja, sillä meillä ei ole ainoastaan profeetan julistusta, vaan me olemme niin ihanalla tavalla saaneet kokea hänen julistamiensa asioiden toteutumisen niin omassa elämässämme kuin lopun ajan kehityksessäkin. Me saamme siis nähdä paljon enemmän kuin mitä kukaan saattoi nähdä hänen elinaikanansa. "Ja heille, koska he eivät palvelleet itseänsä, vaan teitä, ilmoitettiin se, minkä nyt on teille julistettu niiden kautta, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat teille evankeliumia julistaneet; ja siihen enkelitkin halajavat katsahtaa" (1. Piet. 1: 12).
Tälle ajalle lähetetty sanansaattaja ei milloinkaan kiinnittänyt ihmisten katseita itseensä, vaan todellisen Yljän ystävän tavoin hän koko elämällänsä julisti loppuun asti: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" Kuinka usein hän rukoilikaan, etteivät ihmiset näkisi häntä, vaan Herran! Vanhurskaan polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan. Meidän polkumme, meidän jokaisen, jotka emme ole pysähtyneet vuoteen 1965, on kirkastunut vuosi vuodelta yhä enemmän Herran Sanan kirkkaan loisteen vaikutuksesta. Ei niin, että me olisimme lisänneet jotakin tai saaneet enemmän kuin mitä Jumalan lähettämä sanansaattaja julisti, vaan me olemme Herran armosta saaneet ymmärtää Hänen puhettansa entistä enemmän, kulkea Hänen kanssansa näiden kolmenkymmenen vuoden aikana. Me olemme tutkineet Hänen Sanaansa, ja meidän kohdallamme on tullut todeksi se, mitä Danielin kirjan 12. luvussa on kirjoitettuna: "Mutta sinä Daniel, lukitse nämä sanat ja sinetöi tämä kirja lopunaikaan asti. Monet sitä tutkivat, ja ymmärrys lisääntyy."
Kääntäköön iankaikkisesti uskollinen Jumala kaiken hyväksi aivan käsinkosketeltavassa tulevaisuudessa. Kaikki ne veljet ja sisaret, jotka ovat nousseet tätä Jumalan asettamaa palvelustehtävää vastaan, ovat saaneet aikaan paljon pahaa, mutta lähinnä ovat itse kärsineet suurimman vahingon, joutuessansa todellisuudessa kauaksi siitä, mitä Jumala tässä ajassa tekee. Itse Kaikkivaltias Jumala on todistajani, ettei yksikään minua vastaan esitetty paha puhe ja panettelu pidä paikkaansa, vaan on ainoastaan kateellisten ja pahansuopaisten ihmisten liikkeelle panemaa. Kysymys ei ole siitä, etten olisi vajavainen niinkuin jokainen ihminen on. Monessa suhteessa olen puutteellisempi kuin moni ystäväni, enkä ole välttynyt virheiltä. Mutta nyt on viimeinen aika käsittää, etteivät kaikki panettelut ja väärät puheet kuulu Jumalan valtakuntaan ja todellisen seurakunnan keskuuteen. Joku aivan tavallinen, uskosta osaton ihminen on joskus sanonut: "Joka uskoo valheen ystävästänsä, menettää aina jotakin." Tämä ilmaisu pitää sataprosenttisesti paikkansa. Vihollinen on aina pyrkinyt tuhoamaan luottamuksen uskovaisten keskuudessa, ja jos johtavista veljistä puhutaan pahaa, estää se Jumalan siunausten virtaamisen niin pahan puhujalle kuin vääryyden hyväksyvällekin.
Nyt on viimeinen aika toteuttaa Herran käskyä:"Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu" (Matt. 24: 14). Kysymys ei ole siitä, että odottaisimme jokaisen kuulijan tai lukijan liittyvän joukkoomme, vaan meidän tehtävämme on palvella Herran todistajina tämän pimeän maailmanajan keskellä, palvellen jokaista lähimmäistämme. Itsekukin vastaa Jumalansa edessä, meidän tehtävämme on kylvää Sanaa niin kauan kuin siihen on mahdollisuus, todistukseksi kaikille kansoille. Vasta sitten voi tulla loppu. Emme toki tahdo kohdata tuota loppua palvelijan tavoin, joka kaivoi leiviskänsä maahan, ymmärtämättä Herransa tahtoa?
JEESUS KRISTUS ON SAMA EILEN JA TÄNÄÄN JA
IANKAIKKISESTI
Hebr. 13: 8
"Kuka on tämän tehnyt ja toimittanut? Hän, joka alusta asti kutsuu sukupolvet esiin: minä, Herra, joka olen ensimmäinen ja viimeisten luona vielä sama." Jes. 41: 4
Tällä Pyhien Kirjoitusten kohdalla haluan tervehtiä teitä jokaista veljeäni ja sisartani ja ystävääni Herran Jeesuksen Kristuksen kalliissa Nimessä. Samalla haluan tuoda terveiset monilta veljiltä kansainvälisestä sananpalvelijakokouksesta, johon Herran armosta sain osallistua maaliskuun alussa Länsi-Saksassa. Samalla on tuotavanani suuri määrä terveisiä monilta, monilta veljiltä ja sisarilta, jotka osallistuivat sananpalvelijakokouksien jälkeen pidettäviin kokouksiin. Nämä molemmat kokoussarjat innoittivat minut ryhtymään kirjoittamaan tätä pientä vihkosta, joka suureksi osaksi on henkilökohtainen todistukseni siitä, mitä Jumala tässä ajassa on tehnyt ja tekee.
Tänä vuonna tulee 25 vuotta täyteen siitä kun tietoisesti päätin lähteä seuraamaan Herraa. Minun tarkoitukseni ei ole ryhtyä kirjoittamaan omaelämänkertaa, koska palvelustehtäväni ei ole sitä luokkaa, että olisi aiheellista mennä yksityiskohtiin. Kun kuitenkin katselen kaikkea sitä, mitä erikoisesti niiden 15-16 vuoden aikana on tapahtunut, kun olen levittänyt tälle viimeiselle ajalle annettua Sanomaa, näen ehdottoman tärkeäksi tuoda rohkeasti julki sen, mitä minä uskon, miksi minä uskon, mihin minä uskon. Itseasiassa sen tulisi olla täydellisen selvää jokaiselle, joka vähimmässäkään määrin tuntee minua, mutta koska ajankohta on myöhäinen ja Herran Jeesuksen Kristuksen paluu on niin lähellä, on syytä vielä kerran toistaa ehkä moneenkin kertaan kuultuja asioita. Minulla ei ole mitään tarvetta puolustella itseäni tai korostaa itseäni, mutta koska palvelustehtävääni vastaan on hyökätty niin avoimesti ja estottomasti, täytyy minun Jumalan asian tähden tarttua Sanan miekkaan niinkuin Paavalikin aikoinaan pakotettiin tekemään —täysin vastoin omaa tahtoaan. Jos koen hyökkäyksiä ja vastustusta jopa lähimpienkin ystävien puolelta, ei se ole mitään uutta, sillä Paavali aikoinaan, vaikka oli niin suuri jumalanmies, joutui eräässä vaiheessa toteamaan: "...ei kukaan tullut avukseni, vaan kaikki jättivät minut."
Paavalille oli täysin selvää se, ettei hän toiminut itsensä tähden tai tuodaksensa esiin itseänsä, mutta hän näki kuitenkin jumalallisen suunnitelman, jossa itse Kaikkivaltias Jumala otti asumuksen inhimillisessä olennossa, ja tänäänkin sovituksen Sana on uskottu meille. Paavali näki hengessä jumalalliset rakennuspiirustukset, ja siten on helppo uskoa, mitä hän sanoo 2. Kor. 5: 19-21: "Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehottaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa. Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi." Meidän ei tule lukea kevyesti näitä jakeita, vaan todella nähdä, mistä on kysymys. Pankaamme erikoisesti merkille seuraavat kohdat:
"Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläitä."
"Jumala kehottaa meidän kauttamme."
"Me pyydämme Kristuksen puolesta."
"Sillä me emme julista itseämme, vaan Kristusta Jeesusta, että hän on Herra ja me teidän palvelijanne Jeesuksen tähden. Sillä Jumala, joka sanoi: 'Loistakoon valkeus pimeydestä', on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.
Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan, eikä näyttäisi tulevan meistä." (2. Kor. 4: 5-7)
Halleluja! Halleluja! Halleluja! Me olemme vain saviastioita, joihin Jumala on asettanut jotakin todella kallisarvoista! Mistä me siis kerskaisimme, omasta itsestämmekö? Pois se, ainoa mistä voimme kerskata, on Jumalan armo, joka on tehnyt meidät osallisiksi kaikista lupauksista, jotka koskevat meidän aikaamme!
Itseasiassa eivät mitkään syytökset voi tehdä tyhjäksi Jumalan suunnitelmia, vaan todellisuudessa jokainen syyttämään osoitettu sormi merkitsee vähintään kolmea sormea, jotka osoittavat itse syyttäjään. Syytökset ja panettelut eivät siis osu niihin, joihin ne ovat tarkoitetut, vaan ne kohdistuvat suoraan Herraan Itseensä, niinkuin jo Mooses sanoi: "Ette ole napisseet meitä vastaan, vaan Herraa vastaan!" (2. Moos. 16). Ja mikä on sen osa, joka syyttää Herraa? Kaikki Jumalan palvelijat ovat vain ihmisiä ja ovat vajavaisia itsessänsä. Paavalikin joutui toteamaan:"Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia."
Paavalille itsellensä oli siis selvää, mitä hän itsessänsä oli, mutta kaikki nämä asiat näyttivät vaivaavaan sitäkin enemmän seurakuntalaisia, jotka jatkuvasti olivat etsimässä todistetta siitä, että puhuiko Kristus hänessä (2. Kor. 13). Mitä muuta hän sitten saattoikaan sanoa kuin:
"Nähkää, mitä silmäin edessä on. Jos joku on mielessään varma siitä, että hän on Kristuksen oma, ajatelkoon hän edelleen mielessään, että samoin kuin hän on Kristuksen, samoin olemme mekin. Ja vaikka minä jonkun verran enemmänkin kerskaisin siitä vallastamme, jonka Herra on antanut teitä rakentaaksemme eikä kukistaaksemme, en ole häpeään joutuva.
Tämän minä sanon, ettei näyttäisi siltä, kuin pelottelisin teitä kirjeilläni. Sillä hänen kirjeensä ovat, sanotaan, kyllä mahtavat ja pontevat, mutta ruumiillisesti läsnäollessaan hän on heikko, eikä hänen puheensa ole minkään arvoista. Joka niin sanoo, ajatelkoon, että samaa, mitä me poissaolevina olemme kirjeissämme sanoissa, samaa me myös olemme läsnäolevina teoissa. Sillä me emme rohkene lukeutua emmekä verrata itseämme eräisiin, jotka itseänsä suosittelevat; mutta he ovat ymmärtämättömiä, kun mittaavat itseänsä omalla itsellänsä ja vertailevat itseään omaan itseensä. Me emme taas rupea kerskaamaan yli määrän, vaan ainoastaan sen määrätyn vaikutusalan mukaan, minkä Jumala on asettanut meille määräksi, ulottuaksemme teihinkin asti."
Miksi haluan kertoa jotakin itsestäni? Miksi Paavali niin paljon kertoi itsestänsä ja kokemuksistansa Herran kanssa? Yksi syy oli varmastikin se, että niin monet halusivat kieltää hänen palvelustehtävänsä ja kokemuksensa Herran kanssa. Miksi hänen palvelustehtävänsä haluttiin kieltää? Joku pinnallinen arvioitsija voisi sanoa, ettei Paavalista oikein pidetty henkilönä, mutta jos hiukankaan olemme päässeet näkemään syvemmälle hengellisillä alueilla, voimme aina todeta saman: sielunvihollinen haluaa tehdä tyhjäksi Jumalan suunnitelmat, ja ensimmäinen, minkä hän tekee, on viedä luottamus palvelustehtäviä kohtaan. Itseasiassa jokainen hyökkäys Jumalan palvelijoita kohtaan on hyökkäys itse Jumalaa vastaan. Kun Paavali voimakkaasti puolustautui näiden hyökkäysten edessä, ei hän itseasiassa puolustanut itseänsä, tai puhunut omasta puolestansa, vaan osoittaaksensa sen, että on kysymys Jumalan työstä.
Miksi saatana haluaa vaientaa tietyt äänet? Miksi hän haluaa saattaa määrätyt henkilöt syrjään? Saadaksensa vapaasti harjoittaa mielivaltaansa ja johtaa ihmiset harhaan! Vartijat muurinharjalla ovat Jumalan asettamat; saatana on se, joka haluaa vaientaa heidät. Osallistuminen noihin jo mainitsemiini kansainvälisiin saarnaajapäiviin oli todella rohkaiseva kokemus Herrassa, mutta samalla myöskin hyvin murheellinen katsaus tämän päivän tilanteeseen. Me olemme saaneet kuulla puhtaan Jumalan Sanan julistettuna tässä ajassa, mutta mitä me olemmekaan tehneet sen kanssa? Vuosien varrella olen päässyt tuntemaan satoja eri saarnaajia niin kansainväliseltä kuin kansalliseltakin tasolta, mutta mitä nämä rakkaat veljet opettavat ja uskovat tänään? Suurin osa kaikista julistajista on tullut kärsimättömäksi, eikä ole jaksanut odottaa sitä, mitä Jumala tekee, vaan on lähtenyt omille teillensä ja antanut omat selityksensä Sanalle — selitykset jotka voidaan ainoastaan selittää kärsimättömyyden ja oman kunnian etsimisen tulokseksi. Sen sijaan että saarnattaisiin Sanaa ja Kristusta, saarnataan kaikkea mahdollista —konkreettisesti sanottuna kaikkea mahdollista. Viisitoista vuotta sitten ei kukaan olisi uskonut sitä, jos olisin siitä puhunut. Itsekään en olisi uskonut voitavan mennä niin pitkälle.
Saarnaajapäivien aikana mieleeni tuli jälleen kerran ajatus: Mistä johtuu, etteivät nämä asiat ole kysymyksiä minulle? Samalla mieleni täytti kiitollisuus Jumalaa kohtaan siinä suhteessa, että Hän on varjellut minut kaikilta näiltä uuvuttavilta ja voimia vieviltä väittelyiltä. Miten kaikki tämä on mahdollista?
Jumalan Sana sanoo, että Herra on valinnut ne, jotka eivät mitään ole tässä maailmassa. Minun sukuni ei ole missään suhteessa tunnettu ja itseasiassa se rajoittuu muutamaan henkilöön, joilla ei ole mitään maallista asemaa tai arvonantoa, ja kun nämä muutamat ihmiset ovat jo saavuttaneet korkean iän, ei jonkin ajan kuluttua tarvitse enää puhua mistään suvusta. Kuka oli isoisä tai siitä taaksepäin, siitä kukaan ei tiedä kertoa juuri mitään. Kukaan ei koskaan ole ollut mitenkään uskonnollinen tai hengellinen, joten sillä ei voida selittää minun hengellistä kokemustani.
En ole milloinkaan nähnyt isääni, mutta siitä huolimatta voin sanoa eläneeni melko onnellisen lapsuuden, ja kodin puitteissa minulta ei puuttunut muuta kuin kokemus isästä. Kun ajatukseni menivät tälle alueelle jo lapsena, oli kuin jokin ääni olisi sanonut minulle: "Sinulla on Isä Taivaassa." En muista kuinka vanha olin, mutta jo alakouluiässä minulla oli oma nurkkaus ullakolla, ja muistan kuinka minulle tuli voimakas halu tehdä pieni risti ja laittaa se seinälle ja valmistaa jonkinlainen alttari, jonka edessä olisin rukoillut Jumalaa. Jostakin syystä se kuitenkin jäi tekemättä. Jo kouluaikana huomasin, että minussa oli jotakin erilaista kuin kaikissa muissa. En sano tarkoituksella, että olisin ollut erilainen, vaan m i n u s s a oli jotakin erilaista. Mitkään maailmalliset asiat tai suhteet eivät koskaan kiinnostaneet minua sillä tavoin kuin muita ikäisiäni, vaikka luonnollisestikin olin kiinnostunut monenlaisista asioista. Muistan kuinka kerran seinän taakse muutti asumaan tilapäisesti jokin liikkeen apumies, ja kun kuulin, että tuo mies on jotenkin ressukka, olin heti valmis lainaamaan hänelle rakkaimmat sarjakuvalehteni ja sanoin kotona, että emmekö voisi ostaa hänelle myöskin karamellipussin. Tämä kaikki oli omaisilleni jotakin hyvin käsittämätöntä, sillä se ei ollut lainkaan meidän sukumme kaltaista. Mistä minuun oli tullut jotakin näin poikkeavaa? Sitä olen vuosien varrella kysellyt useampaankin kertaan. Minä halusin olla ystävällinen kaikille, mutta siitä huolimatta en saanut todellisia ystäviä. Heidät täytyi kuin jotenkin ostaa. Ystävyyttä riitti siihen asti, kun se ei maksanut mitään, mutta kun minusta olisi tullut kustannuksia joko rahallisesti tai henkisesti, loppui ystävyys siihen. Minä yritin tehdä kaikkeni saadakseni ystäviä, mutta se ei onnistunut. Mikä minussa oli vialla? Jos kouluaikana jonkun olisi tullut mainita henkilö, joka olisi kaikkein mitättömin koko joukossa, ei olisi tarvittu hetkenkään miettimistä —yhdessä tuokiossa olisivat kaikkien tovereitteni sormet osoittaneet minua. Minä olin todella surkea. Jos sen missä sai kokea, niin jokaisella urheilutunnilla. Valittiin kaksi joukkueenjohtajaa ja nämä huusivat vuoronperään yhden pelaajan puolellensa parhaasta päästä. Kuka jäi aina viimeiseksi, kenet jommankumman puolen oli pakko ottaa? — Mutta kiitos Jumalalle, Hänen ei ole pakko ottaa ketään! Hän ottaa ne, jotka Hän haluaa!
Vasta viime päivien aikana minulle on niin selvästi kirkastunut eräs asia. Minä en muista että kukaan olisi puhunut minulle hengellisistä asioista, enkä voi mainita ketään ihmistä, jonka kautta olisin suoranaisesti tullut uskoon. Sisimmässäni oli koko ajan kaipaus saada tuntea Jumala, mutta en tiennyt miten lähestyä Häntä. Nyt vasta monien vuosien jälkeen tiedostan selvästi, kuinka aikanaan olin konfirmaatiotilaisuudessani ja seisoin Heinolan kirkon alttarilla. En muista millä sanoin siihen aikaan tunnustettiin usko tai jättäydyttiin Jumalalle, mutta muistan nyt aivan selvästi, kuinka minä todella tarkoitin totta ja halusin jättää elämäni Jumalan käsiin. Mutta kukaan ei opettanut minua eikä johtanut syvemmälle, niinkuin lähetyskäskyssä sanotaan. Kukaan ei opettanut minua pitämään kaikki, mitä Jeesus oli käskenyt meidän pitää. Minä en ollut missään kosketuksissa hengellisten asioiden kanssa, en niin että olisin ollut tietoinen siitä. Vuonna 1964 tulee kuitenkin sydämeeni ihmeellinen kaipaus ja ääni. Aivan kuin joku sanoisi minun sisimmässäni: "Sinun pitää ostaa hyvä, nahkakantinen Raamattu, sillä sinä tulet lukemaan sitä paljon." Minulla itselläni ei ollut rahaa, joten aivan pakotin mummuni ostamaan minulle sellaisen, ja vaadin siihen vielä kirjoituksen: "Muistoksi Markulle Mummulta, 1964." Mistä tuli tuo rakkaus lukea Jumalan Sanaa? Minä en ymmärtänyt sen enempää, ja aloin lukea niinkuin kirjaa luetaan — kirjan alusta. En tiedä mitä ymmärsin, mutta minä luin. Luin niin Vanhaa kuin Uuttakin Testamenttia. Minä käsitin: TÄMÄ ON JUMALAN SANA. Joskus vuoden sisällä luullakseni sain kutsun kansanlähetyksen kokouksiin jonkun koulututtavani kotona. Siellä jätin tietoisesti elämäni Herralle. Minulta kyseltiin kaikenlaista, ja ennenkaikkea tunnustettavia syntejä. Minä olin ymmälläni kaikista kysymyksistä, koska jossakin suhteessa kaikki oli selvintä, mitä elämässäni saatoin tehdä. Miksi haluan kertoa kaikista näistä asioista? Sen tähden, että niin monet haluavat tehdä kaikki kokemukseni tyhjiksi ja sanoa, että minulla ei ole mitään palvelustehtävää. Vuosikausiin en osannut ajatellakaan näitä asioita, mutta nyt viimeaikojen hyökkäysten keskellä koko entinen elämäni on kuin avautunut, ja olen monessa suhteessa päässyt näkemään sen, että Jumalalla oli kätensä mukana kaikessa jo tähän maailmaan tulostani asti. Yksi suurimmista asioista, mistä pelastuksen ohella olen Hänelle kiitollinen, on se, että Hän antoi minun tutustua ensimmäiseksi Omaan Sanaansa. Niinkuin jo mainitsin, suvussani ei ollut ketään tunnustavaa kristittyä, enkä ollut lukenut mitään uskonnollisia kirjoja. Nimenomaan tältä pohjalta, että sydämeeni pantiin rakkaus Sanaa kohtaan, voin itse ymmärtää oman asenteeni kaikkea sitä kohtaan, mitä tänä päivänä halutaan työntää Jumalan Sanan nimikkeen alle. Miksi minä tänä päivänä uskon sen, mitä minä uskon? Sentähden, että jo nuoruudessani sydämeeni pantiin Pyhän Hengen kautta rakkaus ja luottamus Sanaa kohtaan.
Olin lukenut Raamattua hyvän aikaa, ennenkuin sitten tutustuin ihmisiin ja eri uskonsuuntiin. Niinkuin jokaisella todellisella uskovaisella, niin oli minullakin halu uskovaisten yhteyteen, ja sitä löysin ensimmäiseksi Kansanlähetyksen piiristä ja luterilaisesta kirkosta. Koin itse Kansanlähetyksen synnyn ja olin mukana siinä. Kuitenkin tiesin, että on olemassa muitakin uskovaisia ja halusin tutustua heihin. Surukseni sain kaikkialla huomata saman asian: jos olin näiden kanssa, olivat nuo tyytymättömiä, jos olin noiden kanssa, olivat nämä tyytymättömiä. Koskaan ei ollut hyvin, olin sitten kenen kanssa tahansa. Koin elämässäni yhden syvimmistä ristiriidoista —tämä ei voinut olla Jumalan Sanan mukaista.
Tuona aikana, noin seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotiaana, tuli sydämeeni voimakas vakuuttuneisuus, aivan kuin jokin ääni olisi sanonut: Jumalalla on sinulle jokin tehtävä, jossa sinä et voi kuulua mihinkään kirkkokuntaan. Minä olin outo tyyppi kaikkialla, minne meninkin. En osannut selittää miksi olin sellainen, tai miksi minussa oli jotakin sellaista. Minun sydämessäni oli kaipaus ja jano johonkin paljon enempään ja paljon suurempaan, kuin mitä mikään kirkkokunta saattoi tarjota. Olisiko minun tullut sammuttaa tuo kaipaus liittymällä johonkin suuntaukseen ja kieltää jonkin enemmän olemassaolo? Kuinka olisin voinut kieltää jotakin, minkä tiesin Raamatun totuudeksi siitä huolimatta, ettei kukaan puhunut niistä asioista?! Yleensä ottaen totesin, että jos omaksuin kaiken sen, mitä eri kirkkokunnat ja suunnat tarjosivat ja tutkin sen Raamatusta, oli minulla melkoinen määrä raamatullisuutta. Mutta kaiken sen omaksuminen ei sopinut millekään suunnalle, niin että minne tahansa meninkin, olin yksin. Kun käsitin, että minun tuli mennä kasteelle, ei helluntaiseurakunta halunnut kastaa minua, koska en halunnut liittyä heihin. Sisimmässäni oli kallionluja vakuuttuneisuus, ja tuo ääni sanoi yhä uudelleen kaiken suuren evankelioimistouhun keskellä: "Älä hätäile, sinunkin aikasi tulee. Odota vain sitä. Ole kärsivällinen. Jumalalla on sinulle tehtävä, jossa sinä et voi kuulua mihinkään kirkkokuntaan." Minut kastettiin silloin maalla ja jälkeenpäin sanottiin helluntaiseurakunnassa: "Kyllähän mekin olisimme sinut kastaneet." Luottamukseni horjui; eikö uskovaistenkaan sanaan voi luottaa?
Jossakin näissä vaiheissa erosin luterilaisesta kirkosta ja tutustuin erääseen seminaarin oppilaaseen, joka oli palavan veljen maineessa. Hän antoi minulle kaksi eri monistetta, jotka hän oli koneella monistanut eräästä hengellisestä julkaisusta: "Jeesus-nimen voima" ja "Valtava Jumala paljastettuna kansallensa".
Kaiken sen keskellä, mihin olin ehtinyt tutustua hengellisellä ja uskonnollisella rintamalla, olivat nämä lyhennetyt saarnat jotakin täysin poikkeavaa muusta. Tajusin mitä selvimmin: Tässä on nyt se, mitä minä olen etsinyt. Nämä muutamat sivut sanovat enemmän kuin paksu pino kirjoja joltakin toiselta julistajalta. Kuka on tämä William Branham, joka niin suuresti korostaa Herraa Jeesusta Kristusta?
Samoihin aikoihin vierailin tuon veljen kotona Hartolan maalaiskunnassa ja sain siellä kirjahyllystä käsiini elämäkerran Jumalan lähettämä mies, joka kertoi William Branhamista. Olin jo lukenut monista muista jumalanmiehistä ja luin sen jälkeenkin, mutta tässä miehessä oli jotakin erikoista. Kaiken keskellä hän tuntui ainoalta suurelta ja tunnetulta julistajalta, joka ei etsinyt korkeata asemaa uskovaisten silmissä. Hänessä oli jotakin sellaista, mikä synnytti luottamusta, koska kaikki oli sopusoinnussa Jumalan Sanan kanssa. Näinä aikoina vierailin useamminkin tuossa perheessä, ja siellä minulle opetettiin hyvin paljon vapaasta kristillisyydestä ja sain vahvistuksen sille, minkä olin jo jonkin aikaa sydämessäni tiennyt: todellisten Jumalan lasten tie vie kirkkokuntien ulkopuolelle! Tutustuin nyt kaikkiin mahdollisiin kirkkokuntiin, osaksi siitäkin syystä, että olin vuoden Helsingin Raamattukoulussa. Illat tuntuivat pitkiltä ja niin vierailin kaikissa mahdollisissa paikoissa. Koska Heinola oli itseasiassa kansanlähetyksen synty - tai haudontapaikka, ja siellä vierailivat kaikki johtohahmot ja itse taas osallistuin moniin juhliin ympäri Suomea, tunsivat monet suuret johtajat minut Helsingissäkin. Missä tahansa kuljin, oli sydämessäni rauhattomuus. Minä olin lukenut Raamatusta jotakin sellaista, mitä en mistään löytänyt. Itse raamattukoulu oli täydellinen pettymys. Olin siihen aikaan hyvin lapsellinen ja kun piti hakupapereihin liittää "elämäntarina", kerroin siinä kaikki tyttöystävää myöten, ja muistan kuinka keittäjä naureskeli partaansa rehtorin annettua hänenkin lukea tarinani. Minun järkeeni ja sydämeeni ei mahtunut se, että muutamat naisrehtorin lemmikkipojat saivat mellastaa mielenmäärin, ja joitakin todella arkoja ja yksinkertaisia sisaria suorastaan häväistiin ja halveksittiin; itse rehtori osallistui siihen kaikkien edessä. Tästä epäkohdasta valitettiin, mutta kaikki kuitattiin sanomalla: "Kaikki nämä ristiriidat palvelevat koulutusta!" Kun koko koulutus aivan ilmeisesti oli rokottamista kaikkia muita uskonsuuntia vastaan, vaikka mukana oli vapaidenkin suuntien edustajia, oli mittani täysi jo syyslukukauden loputtua, ja seuraavana syksynä en kehotteluista huolimatta voinut jatkaa.
Koko kristillinen maailma tuntui yhdeltä sekaannukselta. Luin valtavan määrän kirjoja, ja sitä sekavammalta kaikki näytti. Yhteenvetona voitiin kaikesta sanoa, että lähes jokainen opetti samoista asioista erilailla. Kaikkialla todettiin kuitenkin samalla tavalla: "Jokainen tulee uskollaan autuaaksi. On vain rikkautta Jumalassa, että me kaikki olemme erilaisia ja uskomme eri lailla." Jokin minussa kuitenkin sanoi: "Jos me todella uskomme, että Jumala on iankaikkinen, kaikkitietävä Jumala, ja hänen Sanaansa ei saa muuttaa; siitä ei saa ottaa pois mitään eikä siihen saa lisätä mitään, niin miten muuttumaton Jumala voi laatia jonkin suunnitelman, joka voidaan selittää tänään näin ja huomenna toisella tavalla? Jos on oikein kastaa sylivauvoja, ei voi olla oikein kastaa aikuisia; jos on oikein kastaa uskovaiset aikuisena, ei voi olla oikein kastaa sylivauvoja. Jos seurakunnan tulee muodostua uskovaisista, niin miten luterilainen kirkko voisi olla Jumalan seurakunta sellaisenansa? Kuka sitten on oikeassa, luterilaiset, katolilaiset, helluntailaiset, vapaakirkolliset, presbyteerit? Jos kaikki nämä ovat oikeassa, niin mikseivät sitten mormonit ja jehovantodistajatkin? Mikä määrää kuka on oikeassa? Suurin joukkoko? Mikä määrää, kuka on oikeassa? Minä tiesin, että Raamattu on Jumalan Sana ja ainoa auktoriteettimme, mutta kuinka sitä voitiin selittää niin monella tapaa, ja jokainen uskoi olevansa oikeassa? Noina vuosina voi itseasiassa kaikissa piireissä tuntea kaipauksen saada enemmän selvyyttä näihin ristiriitoihin, sillä onhan jokaisessa sen verran rehellisyyttä, että tiettyinä hetkinä tuodaan julki todellinen kaipaus. Mutta itseasiassa jokainen odotti selvyyttä oman ryhmänsä piirissä ja odotti omasta ryhmästänsä nousevaksi esiin jonkun suuren henkilön, joka toisi selvyyden kysymyksenalaisiin kohtiin. Mutta millainen henkilö sitten olisi kykenevä tuomaan selvyyttä? Mitä kukin sitten huusikin Herran puoleen, kaipauksena oli saada parempi selvyys asioista —mikä kunkin motiivi oli, sen tietää yksin Jumala. Mahdollisesti monikin kaipasi suurta henkilöä, jotta hänen oma kirkkokuntansa loistaisi kaikkien muiden yläpuolella. Millainen henkilö olisi kykenevä tuomaan selvyyttä? Useampikin tuohon aikaan käsitti, millainen henkilö tarvittaisiin, ja niinpä ajoittain ja paikoittain huudettiin Jumalan puoleen: "Anna meille profeetta, joka tuo meille selvyyden niissä asioissa, jotka ovat epäselviä!" Ja profeettoja ilmaantui, mutta selvyyttä ei tullut.
Mikä sitten oli huomiotaherättävää kaikkina noina etsimisen vuosina, oli se, että jokainen sananpalvelija tai ryhmä antoi ymmärtää, että he ovat ainoat, joilla on todellinen valkeus. Jokainen saarnaaja etsi asemaa ihmisten edessä, ja jos ei mahdollisesti tehnyt sitä, etsivät ihmiset hänelle aseman, jossa ei niinkään tullut kunnioitetuksi ja ylistetyksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimi, vaan saarnaajan nimi oli kaikkien huulilla. Saarnaajan kuva oli jokaisessa ryhmän julkaisussa, joskus kymmeniäkin kertoja. Oli suuria jumalanmiehiä, mutta missä oli suuri Jumala?
Mikä oli myöskin huomiotaherättävää, oli jatkuva rahankeruu. Ei ole lainkaan sopimatonta ja väärää kuvaa antavaa kertoa vitsi, joka vuosikausia kiersi ihmisten huulilla. Amerikkalainen evankelista tuli Suomeen ja halusi tehdä vaikutuksen ihmisiin sanomalla muutaman sanan suomeksi, ja niinpä hän halusi toivottaa ensimmäisinä sanoinansa saliin tullessansa: "Rauhaa." Tulkki opasti häntä parhaansa mukaan, mutta kuinka ollakaan, yleisön kohahtaessa evankelista astuu säteillen saliin ja toivottaa suureen ääneen: "RAHAA, RAHAA!" - Kunniaa ja rahaa, rahaa ja kunniaa! Ikävä kyllä minä en voinut nähdä kaikkea tätä Raamatussa! Itseasiassa kaikki meni niin pitkälle, että eräs evankelista keksi oivan keinon. Ihmiset testamenttasivat hänelle omaisuutensa hyvinkin usein, ja yhtä usein omaiset halusivat mitätöidä testamentin, koska eivät hyväksyneet edesmenneen tahtoa. Miten kaikki voitiin välttää? Nyt ihmiset voivat luovuttaa kaiken omaisuutensa hänelle jo eläessänsä, säilyttäen kuitenkin täyden vapauden tehdä omaisuudellansa mitä tahtoo. Ei mitään riitoja testamentista, koska evankelista jo omisti kaiken! Kunniaa julistajille, rahaa seurakunnille, tänä sunnuntaina saarnaaja opettaa tietystä asiasta, ja ajattelen saaneeni selvyyttä siihen —seuraavana sunnuntaina vieraileva saarnaaja opettaa samasta asiasta aivan erilailla, ja yhtälailla seurakunta huutaa aamen kuin viime sunnuntainakin. EI, EI, EI! Jossakin täytyy olla vikaa! Onko vika minussa? Kyllä, jokaisessa suunnassa vieraillessa vika on minussa sillä kohden, missä en yhdy heidän opetukseensa, mutta muussa suhteessa ei minussa kuulemma ole vikaa. Ei mitään selvyyttä vieläkään, sillä toisessa suunnassa olen taas oikeassa siinä kohden, missä täällä olen väärässä! Me todella tarvitsemme profeetan, joka suoraan Jumalalta saa selvyyden näihin asioihin! On olemassa kylliksi niin sanottuja profeettoja, jotka jokainen väittävät saaneensa ilmestyksen Jumalalta, ja silti ovat ristiriidassa keskenänsä. Mutta missä on se profeetta, joka tuo meille selvyyden? Missä on se profeetta, joka tuo meille selvyyden?
Kirjasta "Jumalan lähettämä mies" olin käsittänyt, että veli Branham oli profeetta, mutta koska en saanut enempää kirjallisuutta käsiini, jäi asia taka-alalle. Niinkuin jo mainitsin, oli minulla suuri kaipaus saada ystäviä, ja olin aina ajatellut, että jos minulla ei muutoin ole ystäviä, niin Raamatun mukaisesti niitä pitäisi ainakin olla uskoontuloni jälkeen. En voi sanoa, etteikö minulla olisi ollut ystäviä, mutta kaikki jäi ikäänkuin pinta-asteelle.
Osallistuin aikoinaan ahkerasti seurakuntanuorten toimintaan, vaikka itseasiassa en katsonut niin tiiviisti kuuluvani sinne, ja mieleeni palaa erikoisesti eräs tapahtuma seurakunnan kesäkodilta. Suhtauduin ehkä vakavammin kuin moni muu Jumalan Sanaan ja osallistuin aina kun se oli mahdollista raamattupiireihin. Erään kerran tuli hyvin voimakkaana mieleeni kuva Jeesuksesta, kuinka Hän istuu mäellä Jerusalemin reunamalla ja sanoo:"Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet" (Matt. 23: 37). Samalla tuli mieleeni toinenkin kohta: "Katso, minä seison ovella ja kolkutan" (Ilm. 3: 20). Aivan spontaanisti esitin joukollemme kysymyksen: "Emmekö voisi ajatella, että Jeesus juuri nyt kolkuttaa ovellemme?" Minut suorastaan naurettiin vaikenemaan. Eihän Jeesus voinut olla missään ulkopuolella, koska Hän oli meidän kanssamme! Kuinka selvästi Jumalan Henki jo tuohon aikaan todistikaan sydämelleni, vaikka en sitä niin syvällisesti ymmärtänytkään, että tässä ajanjaksossa Jeesus on jätetty ulkopuolelle, vaikka uskotaankin Hänen olevan sisäpuolella.
Tuohon aikaan ryhdyttiin hyvin painokkaasti puhumaan armolahjoista ja Pyhän Hengen täyteydestä myöskin osittain kansanlähetyksen piirissä, koska muutamat siirtyivät helluntaiseurakunnan piiriin. Tunsin kaikki sinne siirtyjät jo useamman vuoden takaa, ja kun he sitten tulivat joihinkin tilaisuuksiin, joihin minäkin otin osaa, voin huomata heissä tapahtuneen jotakin. Milloin menin helluntaiseurakuntaan tai jonnekin muualle, missä näihin asioihin uskottiin, painostettiin minua koko ajan tulemaan mukaan. Minä kaipasin jotakin enemmän, ja tässä oli nyt ihmisiä, jotka olivat kokeneet jotakin sellaista, mistä en siihen aikaan vielä tiennyt juuri mitään syvällisempää. Minun olisi tullut ihastua ja mennä mukaan, ennenkaikkea kun näin kuinka innokkaaksi eräs entinen kansanlähetyksen veli oli tullut. Hänen palavuutensa ja antautumisensa oli kaikkien huulilla. Mutta miksi minä epäröin? Aikaisemmin olimme olleet ikäänkuin samalla tasolla, mutta yhtäkkiä huomasin olevani toisen luokan kansalainen. Hän oli jotakin erinomaista, mutta minä en ollutkaan enää yhtään mitään. Mikä oli tämä kokemus, joka nosti nämä ihmiset johonkin korkeuteen, ja valhettelematta sai heidät katsomaan muihin alaspäin? Olen useasti miettinyt, oliko tämä vain minun tunteeni, mutta monien vuosien tutkistelun jälkeen olen yhä vielä sitä mieltä, että tuo kokemus erotti enemmän kuin yhdisti. Toisaalta ymmärsin sen, mutta toisaalta ajattelin, että jos se todella oli aito kokemus Herran kanssa, niin miksi se ei houkuttanut minua kokemaan samaa, sillä Itse Herrastahan tulisi huokua todellisen rakkauden ja vastaanottavan lämmön?
Painostus kävi todella kovaksi, ja kaikkialla hoettiin: "Jos sinulla ei ole tätä kokemusta, et ole kunnon kristitty. Me olemme kokeneet sen, ja olemme täytetyt Jumalan rakkaudella! Anna meidän panna kätemme sinun päällesi, niin että sinäkin saat saman."
Minä uskon todelliseen Pyhän Hengen vaikutukseen ja todelliseen Pyhän Hengen kasteeseen, ja uskon, että jokaisen uskovaisen tulee kokea se, niinkuin veljemme ja sisaremme alussa kokivat. Se on välttämätön kokemus uskonelämässämme. Minä uskon myöskin, että monet ovat kokeneet sen aidosti. Minun on helppo uskoa aitoihin kokemuksiin ja todistuksiin, koska itse olen kokenut niin paljon Herrassa. Mutta on ikävä kyllä monia ihmisiä, jotka ovat niin tottuneet valheellisuuksiin, että heidän on mahdoton uskoa toisten todistusta, koska tietävät omasta itsestänsä, että heidän elämäänsä sisältyy niin paljon sellaista, mikä ei kestä valoa. Kun kerron tästä, ei tarkoitukseni ole saattaa Pyhän Hengen kastetta kyseenalaiseksi, eikä myöskään kenenkään kokemusta. Mutta meillä on oikeus tietää totuus, ja nimenomaan kun sanotaan: "Me haluamme panna kätemme sinun päällesi, niin että sinä saisit saman kuin meilläkin on", on jokaisella oikeus arvioida ja arvostella, mitä se on, mitä meille tarjotaan. Tuohon aikaan minä olin kauhuissani. Minulla oli kaipaus päästä eteenpäin ja uskoin Pyhään Henkeen ja Pyhän Hengen kasteeseen, mutta Jumalan Sanasta näin, että: "Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa. Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille." "En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö."
Miksi minä pelkäsin, miksi olin murheellinen? Olihan kysymys Isän lupauksesta! Mutta jos kerran nyt Pyhä Henki asui näissä ihmisissä, eli niinkuin minä ymmärsin, Jeesus Kristus asui heissä, niin miksi eivät Raamatun totuudet olleet heille tärkeitä, ja miksi sain koko ajan tuntea torjuvan vaikutuksen? Miten en voinut tuntea Herran Jeesuksen rakkautta heidän kauttansa, vaan päinvastoin juuri nämä ihmiset, jotka jatkuvasti korostivat kokemustansa, suhtautuivat kaikkein syrjivimmin minuun ja toisiinkin uskovaisiin? He puhuivat rakkaudesta, mutta miksi sitä ei voinut kokea? Pelkkä joitakin ihmisiä silmiin katsominen pelotti, koska jo käytökseltänsä he olivat epänormaaleja. Kristuksen pilkkako —ei, Kristuksen pilkkaa ei ole se, jos ihmiset mielettömän käytöksemme takia pitävät meitä hulluina. Tuohon aikaan oli tapana tehdä jotakin niin erikoista, että ihmiset pitivät uskovaisia kaheleina. Se oli kunnia-asia monelle, uskot tai et! Jos ei muuta, niin linja-autoasemalla tai vastaavassa paikassa hypättiin muutama kerta ilmaan ja huudettiin: "Halleluja, minä menen taivaaseen! Te menette helvettiin, ellette usko!" Ajatelkaamme todella, pysäyttääkö tällainen "julistus" jonkun todella syvällisesti miettimään tilaansa? Olisitko sinä tullut uskoon tällaisen julistuksen pohjalta? Minä en ainakaan, ikävä kyllä täytyy tunnustaa.
Minä olin epätoivoisessa tilassa. Mitä voisin tehdä? Kenen puoleen kääntyä, keneen luottaa? En muista vuotta enkä päivää, saati sitten kellonaikaa, mutta muistan kuinka kuljin kotikaupunkini katua lammelle päin ja vuodatin sydämeni Herralle, joka jäi ainoaksi, keneen voin luottaa. En muista sanatarkasti, mitä sanoin, mutta toin julki seuraavat ajatukset: "Herra, minä tiedän, että minun tulee kulkea eteenpäin, ja tietyt kokemukset merkitsevät ihmisille niin paljon. Minä tiedän, että niin monet haluaisivat panna kätensä minun päälleni ja antaa minulle sen, mitä heilläkin on. Mutta rehellisesti sanottuna minä pelkään sitä, mitä heillä on tarjottavana, koska en voi tuntea Sinun rakkauttasi siinä. Olen nähnyt niin paljon väärää, mutta tiedän, että on olemassa Se Oikeakin. Minä olen yksin näiden asioideni kanssa. Herra, salli minun kulkea Sinun kanssasi vaikka vaikeampi tie, mutta anna minun aina olla varma siitä, että jos minulle tapahtuu jotakin tai minuun tulee jotakin —anna minun olla varma siitä, että se tulee Sinulta! (Minä uskon koko sydämestäni, että jokaisella Jumalan lapsella on oikeus tähän varmuuteen!) Minä sanoin: "Sinun sanasi sanoo, että autuas on se, joka uskoo, vaikka ei näe. Herra, minä en pyydä Sinulta mitään näkyvää, mutta salli minun olla aina varma siitä, että mitä minuun sitten tuleekin, se on kaikki Sinusta! Vaikka se onkin vaikeampi tie, minä haluan kulkea mieluummin sen varmuudessa, että Sinä olet minun kanssani." Vuosikausiin en muistanut tätä asiaa, ennenkuin myöhemmin luin veli Branhamin saarnasta, miten hänelle puhuttiin profetian kautta siitä, miten hän oli valinnut vaikean tien. Minä olen koko sydämestäni kiitollinen Jumalalle siitä, että Hänen Sanansa on saanut ensimmäisen sijan sydämessäni, eivätkä mitkään kokemukset, olkoot ne olleet kuinka valtavia tahansa! Ainoa, mikä pysyy iankaikkisesti, on Jumalan Sana! Viime päiviin asti olen saanut kuulla monia todistuksia suurista kokemuksista, joissa ihmiset lepäävät kuolemaansa asti tarkistamatta, ovatko ne sopusoinnussa Jumalan Sanan kanssa. Mitä hyödyttävät valtavimmatkaan kokemukset, jos ne eivät perustu Jumalan Sanaan, ja ovat siten ilman minkäänlaista pohjaa tai kelpoisuutta Jumalan edessä? "Kun hän tulee, totuuden Henki... hän on minut kirkastava." Ei sinua, ei minua... HÄNET! Me emme siis voi kylliksi korostaa Jumalan Sanan merkitystä.
Miksi kertoa näistä vanhoista kokemuksista? Siksi, että tässä ajassa joudumme vastakkain vastaavien asioiden kanssa ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Milloinkaan aikaisemmin ei ole ollut niin monia, jotka haluaisivat panna kätensä meidän päällemme, ja antaa mitä heillä on. Milloinkaan aikaisemmin ei ole ollut niin monia, joilla on mielestänsä ollut jokin ilmestys ja vastaavaa, minkä he haluaisivat antaa muillekin.
Minä kirjoitan tämän täysin tietoisuudessa vastuustani sen suhteen mitä sanon. Minä tiedän, että moni on aralla tunnolla näiden asioiden keskellä, koska nämä "käsien päällepanijat", haluavat he sitten panna kätensä päälle tai muuten vaikuttaa, ovat niin vahvoja omassa vakuuttuneisuudessansa, että tuntuu mahdottomalta edes pyytää hengähdystaukoa heidän esityksensä välillä, saati sitten kieltäytyä vastaanottamasta sitä, mitä he tarjoavat. Rakas veljeni ja sisareni, jos sinulle esitettyyn sisältyy pieninkin uhkaus tai pelottelu, on sinulla täysi jumalanlapsen oikeus kieltäytyä päästämästä itseesi mitään sellaista, mikä sinusta itsestäsi on arveluttavaa. Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä minä vakuutan sinulle: sinulla on jumalanlapsen vapaus ja oikeus tietää, että kaikki mitä sinulle tapahtuu, tulee suoraan Herralta, eikä mistään muusta lähteestä! Jos sinua vähänkään arveluttaa jokin, on sinulla oikeus Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä tutkia sitä ja odottaa niin kauan, kunnes olet vakuuttunut siitä. Sinun ei tarvitse ottaa vastaan yhtään mitään, mistä et itse ole vakuuttunut —julistettakoon sinua kohtaan minkälaisia uhkauksia tai pakotteita tahansa missä nimessä tahansa— ne kaikki voidaan julistaa Jumalan Sanan arvovallalla mitättömiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä! Aamen!
"Oman nimeni tähden minä olen pitkämielinen, ylistykseni tähden minä hillitsen vihani, etten sinua tuhoaisi. Katso, minä olen sinua sulattanut, hopeata saamatta, minä olen sinua koetellut kärsimyksen pätsissä. Itseni, itseni tähden minä sen teen; sillä kuinka onkaan minun nimeäni häväisty!
Kunniaani en minä toiselle anna. Kuule minua Jaakob, ja sinä Israel, jonka minä olen kutsunut: minä olen aina sama, minä olen ensimmäinen, minä olen myös viimeinen. (Jes. 48).
"Kuinka onkaan minun nimeäni häväisty!" Ymmärrämmekö pisaraakaan siitä, mitä tämä Itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan huudahdus pitää sisällään? Kaikkina menneinä vuosisatoina, niinkuin nytkin, esitetään kaikki uskontoon ja hengellisyyteen liittyvä Jumalasta lähteneeksi ja Jumalaan kuuluvaksi. Jumalan nimeen tehdään kaikkea mahdollista, niinkuin Jeesuskin totesi: "He erottavat teidät synagogasta; ja tulee aika, jolloin jokainen, joka tappaa teitä, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle. Ja sen he tekevät teille, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua."(Joh. 16: 2)
Tänä päivänä jos koska, meidän tulee erottaa uskonnollisuuden ja todellisen uskon välillä. Käytännössä ja ulkonaisissa puitteissa ero saattaa olla hiuksenhieno, mutta hengellinen todellisuus osoittaa niiden välillä olevan yhtä suuren eron kuin mitä on taivaan ja maan välillä! Mikä on synnyttänyt nykyisen baabelinsekoituksen kirkkokuntineen ja eri suuntauksineen? Miksi kaikki uskovaiset eivät ole yhtä? Koska jokainen on saanut innoituksen Jumalan Sanasta, ja pitää siitä kiinni viimeiseen asti! Mutta mistä on kysymys, kun puhutaan innoituksesta?
2. Piet. 2: 1 sanotaan: "Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niinkuin teidän keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon. Ja moni on seuraava heidän irstauksiaan, ja heidän tähtensä totuuden tie tulee häväistyksi."
Rohkenemmeko väittää, ettei näillä ihmisillä olisi innoitusta? Mitä sanoo Hesekiel näistä vääristä profeetoista?
"Profeettain salaliitto sen keskellä on niinkuin ärjyvä, saalista raateleva leijona: he syövät sieluja, ottavat aarteet ja kalleudet ja lisäävät sen keskuudessa sen leskien lukua. Sen papit tekevät väkivaltaa minun lailleni ja häpäisevät sitä, mikä on minulle pyhitetty, eivät tee erotusta pyhän ja epäpyhän välillä, eivät tee tiettäväksi, mikä on saastaista, mikä puhdasta, ja sulkevat silmänsä minun sapateiltani, niin että minä tulen häväistyksi heidän keskellänsä. Sen päämiehet siellä ovat niinkuin saalista raatelevaiset sudet: he vuodattavat verta, hukuttavat sieluja kiskoaksensa väärää voittoa.
Sen profeetat valkaisevat heille kaiken kalkilla, kun näkevät petollisia näkyjä ja ennustelevat heille valheita sanoen: 'Näin sanoo Herra, Herra', vaikka Herra ei ole puhunut." (Hes. 22)
Oletko koskaan nähnyt Perkeleen nielevän ihmisen? Oletko nähnyt hänen nielevän sielun? 2. Piet. 5: 8 on meille kaikille tuttu kohta: "Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä." Useimmilla hengellisistä asioista huonosti perillä olevilla herää ehkä ajatus jostakin rähjäisestä alkoholistista tai katunaisesta, joiden katsotaan joutuneen syöksykierteeseen ja paholaisen valtaan. Onko tämä sitä, mistä Jumalan Sana puhuu? Osittain kyllä, mutta jos paholaisen eksytystä kuvataan salakavalaksi, niin onko mitään salakavalaa ja eksyttävää jossakin puliukossa tai itseään myyvässä naisessa? Eikö jälkimmäinen ole maailman vanhin ammatti ja edellinen maailman vanhin nautintomuoto? Mikä on johtanut kaikkeen siihen hengellisyyden muotoon, mikä tänä päivänä vallitsee maailmassa? Mihin perustuu eksytys? Mikä on saattanut Jumalan nimen häpeään? Kuka tai mikä todellisuudessa johtaa sielut harhaan? "Niinkuin ärjyvä, saalista raateleva leijona: he syövät sieluja!" Näin luemme Vanhassa Testamentissa. Perkelekö syö sieluja? Niin todistaa Uusi Testamentti: "Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä." Kysyn uudelleen, kuka on nähnyt Perkeleen kulkevan kita auki, leukojaan loksutellen? Kulkeeko hän vain ilotalojen ja kapakoiden seutuvilla? Kulkeeko hän kaviot kopisten ja häntä housuntakapuolesta heiluen? Jotkut hänen pimeyden enkeleistään ehkä omaavat tällaisen muodon, niin monet ovat väittäneet niitä nähneensä. Mutta jos tunnemme vähänkään Raamattua, tiedämme hänen olleen jumalolennon, kerubin, joka halusi tulla Jumalan paikalle ja joka sentähden heitettiin ulos. Hänen kauneutensa oli sanoinkuvaamaton. Löydätkö yhtäkään sanankohtaa, jossa sanottaisiin, että hän olisi muuttanut muotoansa joksikin iljettävän rumaksi? Eikö hän esiinnykin mielellään valkeuden enkelinä?
Miksi sielunvihollinen kuluttaisi aikaansa ihmisten keskuudessa, jotka jo luonnostaan ovat hänen alueellansa ja vaikutuspiirissänsä? Onko joku kapakoitsija ja ilotalon pitäjä hänen kuvansa? Kuin kiljuva jalopeura, joka etsii nieltävää? Eivätkö kapakassa istuvat ja ilotalossa viihtyvät jo määrätyssä suhteessa ole hänen nielemiänsä? "Koko maailma on pahan vallassa" (l. Joh. 5: 19).
"Profeettain salaliitto sen keskellä on niinkuin ärjyvä, saalista raateleva leijona: he syövät sieluja!" Et ehkä ole nähnyt Perkeleen nielevän sieluja, mutta olet mahdollisesti nähnyt veljien ja sisarien jättäneen Totuuden Tien ja siirtyneen seuraamaan erikoisoppeja ja erikoisnäkyjä, joita ovat julistaneet väärät profeetat! He puhuvat Herran nimessä ja sanovat: Näin sanoo Herra, vaikka Herra ei olekaan puhunut mitään heille tai heidän kauttansa! Voiko tämä olla mahdollista tässä ajassa? Kyllä, mikään ei ole muuttunut tässä suhteessa! Mitä sanoo Herramme Jeesus Kristus aikansa juutalaisille hengellisille johtajille?: "Minä puhun, mitä minä olen nähnyt Isäni tykönä; niin tekin teette, mitä olette kuulleet omalta isältänne."
"Jos te olisitte Aabrahamin lapsia, niin te tekisitte Aabrahamin tekoja.
...te teette isänne tekoja
...jos Jumala olisi teidän isänne, niin te rakastaisitte minua
...minkätähden te ette ymmärrä minun puhettani? Sentähden, että te ette kärsi kuulla minun sanaani. Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa. Hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä." (Joh. 8)
Olisiko Jumala mukana kaikessa siinä, mitä Hänen nimessänsä on tehty ja tehdään edelleen? Tunnustautuisiko hän velvollisuuden tunnosta mukaan kaikkeen, mitä Hänen nimensä alla tehdään? Ei, ei ja ei! Eikö näistä sanankohdista selvästi käy ilmi se, että Jumalan valtakuntaa vastaan on hyökätty ja hyökkääjät ovat vallanneet sen itsellensä! Jumalan Sana sanoo myöskin, että mitä pakanat uhraavat, sen he uhraavat epäjumalille, riivaajille. Kaikki jumalanpalvelus, joka ei tapahdu Jumalan Sanan mukaisesti ja joka ei tuo kunniaa Jumalalle, on itseasiassa epäjumalien palvontaa! Niinpä hengellisyyden ja uskonnollisuuden varjolla on Jumalan nimen alle tuotu mitä uskomattomin ja laajin uskonnollinen petos! Saatana on saanut riemuvoiton ja tulee palvotuksi jumalana tuhansien ja miljoonien hurskaiden palvojien kautta, jotka eivät ole kykeneviä näkemään tätä petosta! Petos ei ole peliluolissa tai kapakoissa tai ilotaloissa, vaan petos on jumalanvaltakunnan nimen alla!
Jo nuorukaisena luin Jumalan Sanasta: "Minä, Herra, se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni epäjumalille!" (Jes. 42: 8) Edellä olevissa lauseissa puhutaan luvatusta Lunastajasta. Nämä jakeet ovat ikuisiksi ajoiksi syöpyneet mieleeni:
"Minä en anna kunniaani toiselle" (Jes. 42: 8) "Kunniaani en minä toiselle anna" (Jes. 48: 11) Ennenkaikkea tämän jälkimmäisen ilmaisun tekee nimenomaan meille tässä ajassa eläville mitä ihanimmaksi se, että heti sen perään Itse Herra sanoo:
"Minä olen aina sama, minä olen ensimmäinen, minä olen myös viimeinen!"
Halleluja! Halleluja! Halleluja!
"Minä, Herra, joka olen ensimmäinen ja viimeisten luona vielä sama!"
Halleluja! Halleluja! Halleluja!
Tämä sama Jumala on tänä päivänä meidän kanssamme! Hän ei ole muuttunut, Hän ei ole muuttanut Sanaansa! Hänen Sanansa pysyy iankaikkisesti, niinkuin Hän itsekin on iankaikkinen! Tämä sama Jumala on minunkin kanssani, joka olen yksi viimeisistä tässä viimeisessä ajassa! Ja koska olen varma siitä, että Hän on kanssani, ja olen varma siitä, että olen ollut Hänen opetuksessansa ja tunnen Pyhät Kirjoitukset, rohkenen sanoa seuraavan: pysyen siinä, minkä olen oppinut ja mistä olen varma, koska tiedän, keiltä olen sen oppinut, ja koska lapsuudestani saakka tunnen Pyhät Kirjoitukset, julistan sinulle, kuka tahansa tämän luet tai kuulet, Kaikkivaltiaan Jumalan arvovallalla ja Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä: Jumala ei anna kunniaansa kenellekään ihmiselle! Hän ei ole koskaan antanut sitä, eikä ole tekevä sitä tässäkään ajassa! Hän on iankaikkinen, kaikkialla läsnä oleva, täydellinen. Jokainen Hänen palvelijansa on vajavainen, jopa enkeleissään Hän havaitsee vikoja (Job 4: 18).
Aabraham oli vajavainen, kahteen otteeseen hän valehteli vaimostansa, että tämä oli hänen sisarensa, ja saattoi ihmishenkiä vaaraan. Mooses oli vajavainen ja rikkoi Jumalaa vastaan, eikä saanut jalallansa astua luvattuun maahan. Elia oli vajavainen ja pakeni ja toivotti itsellensä kuolemaa. Herra joutui sanomaan hänelle: "Mitä sinä täällä teet, Elia?" Useampaan otteeseen Elia ajatteli olevansa ainoa jäljellä oleva uskollinen, mutta Jumala joutui oikaisemaan häntä ja sanomaan: "Minä jätän jäljelle Israeliin seitsemäntuhatta!" (l. Kun. 19) Elias oli ihminen, yhtä vajavainen kuin mekin (Jaak. 5: 17). Daavid oli Jumalan mielen mukainen mies, mutta rikkoi Häntä vastaan Batseban kohdalla. Salomo rakensi Jumalan temppelin, mutta murehdutti siitä huolimatta Jumalaa useaan otteeseen. Jokainen hänen palvelijoistansa epäonnistui jossakin kohden, niin että tämä totuus säilyisi iankaikkisesti: Ainoastaan Jumala on täydellinen!
Hesekielin kohdassa, puhuttuaan profeettojen salaliitosta ja heidän sielujen syömisestänsä ja kaikesta petoksesta, sanoo Herra Hes. 22: 30: "Minä etsin heidän joukostansa miestä, joka korjaisi muurin ja seisoisi muurinaukossa minun edessäni maan puolesta, etten minä sitä hävittäisi, mutta en löytänyt." Mal. 1: 10: "Jospa olisi teidän joukossanne joku, joka sulkisi ovet, ettette pitäisi tulta minun alttarillani turhaan!" Tuohon aikaan Jumala ei löytänyt ketään, mutta ollaksensa Jumala, joka pitää Sanansa,täytyi Hänen tässä ajassa löytää oikeanlainen mies, joka palauttaisi Hänen Sanansa Hänen Seurakunnallensa! Tässä ajassa Hän löysi miehen, joka syntyi Hänen profeettanansa ja asettui muurinaukkoon ja samalla sulki ovet väärälle jumalanpalvelukselle. Niin paljon oli väärää tulta Jumalan alttarilla ollut, että alttari oli hajotettu. Mutta Elian tavoin tämä mies tuli ja rakensi uudelleen Herran alttarin, ja Jumalan tuli syttyi sillä! Hän tuli nöyryydessä ja etsien vain Jumalan kunniaa, ja sanoi Johanneksen tavoin: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä!" Hän oli ihminen, yhtä vajavainen kuin mekin, mutta Kaikkivaltias ja täydellinen Jumala oli hänen kanssansa ja puhui hänen kauttansa meille. William Branham oli Jumalan lähettämä mies, jonka kautta meidät vietiin takaisin Raamattuun. Tämä on minun henkilökohtainen todistukseni siitä, mitä Jumala tässä ajassa tekee. Milloinkaan aikaisemmin en ole tuntenut olevani niin ankkuroitu Jumalan Sanaan ja iankaikkiseen Elämään, kuin mitä tänään olen. Seison näiden asioiden kanssa Kaikkivaltiaan Jumalan ja Hänen kansansa edessä ja olen varma siitä, että Herra itse on seisova minun kanssani. Ajoittain Hän on kysynyt minulta: Vieläkö haluat jatkaa? Kaikki ovat jättäneet sinut Minun totuuteni tähden; joudut seisomaan yksin. Rakastatko Minua? Rakastatko Minua enemmän kuin muut?
-Rakastan, Herra, Sinä olet minulle rakas! Kuinka voisin oppia rakastamaan Sinua enemmän? Vaikka lukemattomat äänet kuiskaavat minulle: Odota, odota, odota, lepää rauhassa, anna asioiden mennä omalla painollaan, kuulen kuitenkin kaiken ylitse tuon rakkaan äänen, joka sanoo: "Ruoki Minun karitsoitani, kaitse Minun lampaitani, ruoki Minun lampaitani! Aika on lyhyt, enää ei voida kulkea virran mukana! Älä jätä Minun karitsoitani, lampaitani, susien syötäväksi!"
Rakas veljeni ja sisareni. Tiemme kulkee kautta kärsimysten voittoon. Maailmassa meillä on ahdistus, mutta meidän rakas Herramme on voittanut maailman. Meillä ei ole mitään tässä maailmassa, mutta meillä on Jumala ja Isä, joka on kaiken lohdutuksen Jumala (2. Kor. 1: 3-). Pyrkikäämme siihen, että kukaan meidän keskellämme ei jäisi ilman lohdutusta ja rakkautta. Meidän on vain itse ensin koettava Jumalan rakkaus ja Hänen lohdutuksensa, että toteutuisi meidän keskellämme: "Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat."
Markku Vuori
Lähetyssaarnaaja
Copyright © Markku Vuori. Monistaminen ja osittainenkin kopioiminen kielletty ilman kirjallista lupaa.