KRISTILLISYYS EILEN JA TÄNÄÄN

Kirkkohistoriallinen katsaus
Kirjoittanut: Ewald Frank

Esipuhe
Mikä uskonto on oikea?
Viimeinen tahto
Epäraamatullisia väitteitä
Väärinymmärrys
Avain
Apostolinen valtuutus
Syntien anteeksiantamus
Uusi alku

ESIPUHE

Tässä kirjasessa on kysymys siitä, että lukijalle annettaisiin ajattelemisen aihetta. Tarkoituksenamme on, että jokainen tulisi tarkkaavaiseksi ja sisäisesti asettuisi vastakkain tämän aihepiirin kanssa. Vaikenemisellansa on jo moni koonnut suuren syyllisyyden yllensä; puhumisen ja kirjoittamisen johdosta taas jokainen yleisestä suuntauksesta poikkeava koetaan epämiellyttäväksi.

Nykyinen sukupolvi ei voi mitään sille, että suunnasta poikkeamiset menneisyydessä on yhä uudelleen selitetty väärin. Sentähden ei kenenkään tulisi tuntea joutuvansa henkilökohtaisen hyökkäyksen kohteeksi. Kun osoitetaan kirkkohistoriallisia virhekehityksiä, ei sitä tehdä arvostelunhalusta vaan rakkaudesta totuuteen. Jokaisen tulisi lukemisensa aikana nähdä hyvä tarkoitus ja vastaanojennettu auttava käsi.

Me uskomme koko papiston olevan vakuuttunut siitä, että opettaa ja toimii oikein. Kaikki pyrkivät tekemään Jumalan tahdon. Mutta kukaan ei ole tuonut heidän silmiensä eteen sitä tosiasiaa, että on tapahtunut täydellinen väistyminen alkuperäisestä julistuksesta ja toiminnasta. Tänään voidaan löytää vain perinnäissääntöjä ja traditioita, joilla ei ole mitään raamatullista perustusta.

Hengellinen suunta on kadonnut ja ihmisiä johdetaan harhaan. Mitä tulee intoon ja antaumukseen, niin ne löytyvät kaikista uskonnoista, mutta inhimillinen ponnistelu ei riitä saattamaan Jumalaa armolliseksi.

Tässä lyhyessä johdannossa vain kosketellaan määrättyjä aiheita, tai käsitellään niitä sähkösanoman tyylisesti. Myöhemmissä julkaisuissa me tulemme tarkemmin käsittelemään perustavaa laatua olevia oppeja ja aiheita. Myöskin tullaan nykyhetkistä kehitystä valaisemaan raamatullisen profetian valossa.

Krefeld, kevät 1985

Tekijä

MIKÄ USKONTO ON OIKEA?

Me haluamme tässä käsitellä aihepiiriä, joka on tärkein mitä on olemassa. Pohjimmaltaan ottaen sen tulisi kiinnostaa jokaista ihmistä. Välinpitämättömyys saattaa osoittautua kohtalokkaaksi. Jokainen tietää, että on olemassa erilaisia uskontoja. Mutta täytyy kuitenkin esittää kysymys: Onko olemassa todellista? Kaikki väittävät olevansa oikeassa. Mutta epäilys on ymmärrettävästi levinnyt uskonnollisella alueella. Ihmiset kääntyvät pois tunnustuksista eivätkä myöskään haluaisi olla missään tekemisissä Jumalan kanssa. Yleisesti ottaen Jumalaa ja uskontoa tarkastellaan yhteenkuuluvina. Siitä huolimatta on olemassa ihmisiä, jotka hiljaisuudessa ajattelevat, etteikö sittenkin olisi olemassa elävä Jumala, joka huolehtii kaikesta. Mutta miten sitten on mahdollista löytää oikea tie kaikkien näiden uskonnollisten suuntausten keskellä? Kuka voi antaa avoimina oleviin kysymyksiin riittävän vastauksen? Vai onko sittenkin kaikki vain petosta? Ovatko hindut oikeassa? Ovatko muhamettilaiset oikeassa? Tai buddhalaiset? Onko yksikään näistä uskonnon perustajista noussut ylös kuolleista? Tähän päivään mennessä on ihmiskunta kuullut vain Yhden ylösnousemuksesta. Kaikki muut haudattiin oppeinensa.

Todellinen voi tulla vain Todelliselta. Onko Hän milloinkaan perustanut jotakin uskontoa? Jos on, niin milloin, missä ja minkä? Jos ei, niin silloin ei kenelläkään ole oikeutta viitata Häneen. Jokainen ihminen ei ainoastaan saata erehtyä, vaan erehtyy todella käytännössä. Sentähden me voimme luottaa yhtä vähän uskontojen perustajiin ja kirkkoisiin kuin itseemmekin. Ottamatta huomioon kaikkia muita tunnettuja maailman uskontoja, on yksinomaan kristikunnassa useita satoja erilaisia kirkollisia suuntauksia. Jokaisella niistä on erikoisoppeja ja jokainen tekee jäsenensä omalla tyylillään ja tavallaan autuaiksi. Luonnollisestikaan ei mistään uskonnollisesta järjestöstä voi väittää sitä, että ne tahallisesti johtaisivat ihmisiä harhaan, mutta jo se, että on olemassa niin monia hengellisiä virtauksia, pakottaa ajattelemaan.

Jokaisen ihmisen, joka haluaisi saavuttaa päämäärän, täytyy kulkea tiellä. Mutta miten löydämme sen tien, joka varmasti johtaa meidät päämäärään? Miten löydämme totuuden, johon täydellisesti voimme luottaa? Täytyy olla olemassa jokin keino kaiken inhimillisen sekaannuksen keskellä löytää tuo jumalallinen jälki. Kuka voi tässä valistuneessa ajassa sokeasti luottaa johonkin uskontoon? Ei riitä se, että jotakin esitetään jumalallisena; tarvitaan valtuudet ylhäältä käsin! Jokaisen tulisi käyttää oikeuttansa suunnistaa hengellisesti. Onhan kysymys paljon enemmästä kuin vain tästä lyhyestä, maallisesta elämästä.

Meidät on määrätty yhteyteen taivaallisen Isän kanssa. Ei ole olemassa ainoastaan ajallista, vaan myöskin iankaikkinen Elämä. Yhtä varmasti kuin on olemassa fyysinen, yhtä varmasti on olemassa hengellinen Elämä. Yhtä itsestään selvä kuin on elämä maan päällä, aivan yhtä itsestään selvä on myöskin elämä taivaassa. Sama Jumala on luonut taivaan ja maan ja kaiken mitä siinä on. Majesteettinen luomakunta antaa valtavan todistuksensa Luojasta.

Monet uskovat, että kuuluminen johonkin kirkkoon tai uskontoyhdyskuntaan liittyy autuuteen. Enemmän tai vähemmän tätä asennetta tuodaan esiin eri uskonnoissa. Antavatko kaikki tyhjiä lupauksia?

Joka kulkee hautausmaan lävitse, voi hautakivistä lukea kaunissointuisia kirjoituksia: "Tässä lepää rauhassa...", "Autuaasti kotiinmennyt...", "Jumalaan kätketty...". Myöskin kuolinilmoitukset sanomalehdissä kuulostavat niin hyviltä: "...autuaasti poisnukkunut", "...Jumalan kotiinkutsuma", "Roomalaiskatolisen kirkon kuolinsakramenteilla varustettuna kuoli..." Syntyy sellainen vaikutelma, kuin kaikki kuolleet olisivat Herran luona. Mutta miten on todellisuudessa? Oliko noilla kotiinmenneillä ylipäätänsä mitään henkilökohtaista suhdetta Häneen?

Jäljellejääneille julistetaan hautausmaalla nämä lohduttavat sanat: "Herraa miellytti ottaa tämä veli tai tämä sisar valtakuntaansa..." Kirkossa sitten juhlallisesti paljastetaan sureville, ettei kotiinmennyt olekaan paratiisissa, vaan kiirastulessa. Huolimatta siitä, että tämä käsite on tuulesta temmattu, eikä sitä mainita yhtään ainoata kertaa Pyhissä Kirjoituksissa, täytyy kuitenkin vakavasti asettaa kysymys siitä, mikä sitten on totta. Missä kotiinmennyt nyt todella on? Voiko olla niin, että ihmiset pidetään kiinni erehdyksessä syntymästänsä kuolemaan asti ja heitä vain lohdutellaan? Koko elämänsä ajan heitä tehdään autuaiksi, ja sitten kuoltuansa he eivät näennäisestikään olekaan saavuttaneet päämääräänsä. Eikö uskonto sittenkin ole oopiumia, joka vain rauhoittaa ihmiset, kunnes sitten seuraa kammottava herääminen?

Vuodesta toiseen he saivat vastaanottaa pelastusta tuovia sakramentteja ilman että todellisuudessa olisivat vastaanottaneet pelastuksen. Imeväiskasteesta konfirmaatioon ja viimeiseen voiteluun asti heitä valmistetaan autuuteen. Kaikkien noiden monien ponnistelujen jälkeen on todettavissa surullinen tulos: kuollutta ei ole viety ylös, vaan hän on mennyt alas.

Kukaan muu ei tällä alueella saata puhua paremmin kuin lääkärit ja sairaanhoitajattaret, jotka yhä uudelleen kokevat ihmisten kuolemisen. Riippumatta kuulumisesta johonkin uskontokuntaan alkaa kuolinkamppailu. Kuolevien epätoivoa ei yleisesti lainkaan huomioida. Uskosta, varmuudesta ja ilosta ei ole vähäisintäkään jälkeä. Olettamus siitä, että kaikki on tehty parhaan tiedon ja omantunnon mukaisesti, Jumalan vaatimusten mukaisesti, on silloin osoittautuva vääräksi, ja tulee selväksi, ettei lainkaan ollut kysymys siitä, mitä Jumala vaatii, vaan siitä, mitä kirkot vaativat ja säätävät jäsenillensä.

Koska tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta, täytyisi kaikkien suorittaa itsetutkistelua. Jokaisella ihmisellä, aivan samantekevää mihin heimoon tai kansakuntaan hän kuuluu, on oikeus saada tietää totuus Jumalasta ja itsestänsä. Jokaisella, jolle hänen iankaikkinen kohtalonsa ei ole samantekevä, on jopa velvollisuus suorittaa vertailu Pyhien Kirjoitusten avulla sen suhteen mitä opetetaan ja harjoitetaan. Vain se, mikä Jumalasta tulee, johtaa myöskin Herran luokse ja voi kestää Hänen edessänsä. Joka sanoo: "Minulle se on samantekevää! Tapahtukoon mitä tahansa!", ei ole tietoinen siitä, mitä puhuu. Raamattu on todellakin ainoa kirja maan päällä, joka tutustuttaa meidät Jumalaan ja Hänen aikomuksiinsa. Se sisältää alusta loppuun asti vahvistettuja Jumalan tosiasioita.

Meidän tulisi ottaa vakavasti elämämme ja kuolemamme. Ei ole kysymys siitä, että haluttaisiin pelotella eläviä kuolemalla; päinvastoin: tässä halutaan tuoda esiin tie ja päämäärä. Usko ja luottamus Jumalaan ja Hänen Sanaansa täytyy hintaan mihin tahansa palauttaa ennalleen. Jumala on totinen. Hänen Sanansa on jokaisen epäilyksen yläpuolella. Kaikissa uskonnoissa ihmistä pelotellaan Jumalan edessä, mutta samanaikaisesti on heidän luottamuksensa kiinnitetty inhimillisiin, uskonnollisiin asioihin. Meidän tehtävämme on horjuttaa luottamusta kaikkiin uskontoihin ja saavuttaa uudelleen Jumalan ja Hänen Sanansa luotettavuus.

Kaikkivaltiaalla on piirustukset, Hänellä on suunnitelma ihmiskuntaa varten. Valitettavasti ovat ihmiset tehneet omat suunnitelmansa ja Jumalan valtakunnan sisällä pystyttäneet oman uskonnollisen valtakuntansa. Inhimillinen ja jumalallinen ovat suoranaisessa ristiriidassa. Joka haluaa antaa liittää itsensä Jumalan iankaikkiseen neuvopäätökseen, hänen täytyy tulla ulos kaikista vuosisatojen aikoina keksityistä uskonnoista.

Kaikkivaltias Jumala on samanaikaisesti Kaikkitietävä ja Hän on ennen maailman perustamista tehnyt suunnitelman ihmiskuntaa varten. Ajallinen keskeytys, joka johtui inhimillisestä epäonnistumisesta, tottelemattomuudesta ja rikkomuksesta, ei voi tehdä voimattomaksi Hänen iankaikkista aikomustansa. Koska Herra tiesi kaiken ennalta, saattoi Hän sisällyttää sen piirustuksiinsa. Jumalan Sana on aivan yhtä totinen ja virheetön kuin Hän Itse.

Jumalan tie ihmiskunnan kanssa on selvästi kuvattuna Hänen Sanassansa. Valitettavasti uskonnolliset perinnäissäännöt ja traditiot pimensivät sen ja estivät sillä kulun. Vaikka dogmit olisivat satoja ja tuhansia vuosia vanhoja, jäävät ne siksi mitä ne ovat: nimittäin ihmisten liittämiä opinkappaleita, eikä mitään muuta. Ne eivät voi olla automaattisesti oikeita vain sillä perusteella, että jokin uskonnollinen instituutti on ne julkaissut. Inhimillinen ei milloinkaan ole tuleva jumalalliseksi eikä Jumalallinen ole oleva inhimillistä. Totuus ja valhe sulkevat toisensa ulkopuolelle. Olemme tekemisissä joko totuuden tai erehdyksen kanssa. Kaiken totuuden alkuperä on Jumala; jokaisen valheen synnyttäjä on saatana. Täydellinen valhe on totuuden väärin esittäminen, ja sitä on uskonnollinen maailma täynnä. Mikään teoria tai käytäntö, joka ei pidä yhtä Pyhien Kirjoitusten kanssa, ei milloinkaan voi olla jumalallista alkuperää. Jumalan Sana sisältää kokonaistodistuksen, jonka Herra on jättänyt ihmiskunnalle.

Vanhan Testamentin profeetat ilmoittivat Messiaan tulemuksen ja siten Jumalan pelastuksen; apostoleista tuli Lunastajassa täyttyneen profetian silminnäkijöitä; Evankeliumin saarnaamisen kautta viedään jumalallinen armontarjous kaikille ihmisille. Jumalan vahvistaman todellisuuden voi jokainen uskoa. Alkuseurakunnan ja nykyisen kristillisyyden välillä on suuri ero. Kaikki, mitä alkuseurakunnassa oli, puuttuu nykyiseltä kirkolta, ja kaikki, mitä nyt perustetussa kristillisyydessä on, ei ollut alkuseurakunnassa. Vertailu tekee sen selväksi.

Alkukristillisyydessä julistus oli Kirjoitusten mukaista. Herra itse opetti apostoleja, ja he olivat Pyhän Hengen johdatuksessa. Joka lukee apostolien tekojen ensimmäiset luvut, saa kuvan alkuseurakunnan elämästä. Hengen ja siunausten täyteys tuli siinä julki! Ensimmäiset kristityt olivat yksi sydän ja yksi sielu; he jakoivat kaiken keskenään ja muodostivat suuren Jumalan perheen. Alkuseurakunta ei ollut mikään jäykkä organisaatio, vaan elävä organismi. Meidän Herramme sanoi: "Minä olen rakentava seurakuntani, eivätkä helvetin portit ole sitä voittava." Sitä Hän tekee yhä vielä tänäänkin.

Niinkuin Jumala on paljastanut itsensä Kristuksen kautta, samoin Kristus paljasti itsensä Seurakuntansa kautta. Samaa julistusta, samaa palvelustehtävää jatkettiin. Suuret merkit ja ihmeet tapahtuivat. Uskosta osattomat tulivat uskovaisiksi. Riivatut tulivat vapaiksi ja sairaat terveiksi. Vielä oli kaikki oikein; vielä oli uskoon tulleilla Jumalan Sana pätevänä mittasauvana. He asettivat luottamuksensa Herraan, jonka he olivat nähneet Hänen palvelustehtävässänsä, kärsimyksessänsä ja kuolemassansa ja vielä ylösnousemisensa jälkeen. Heissä oli kunnioitus Häntä kohtaan, sillä he olivat kokeneet tuon kaiken ja kokoontuivat Hänen Nimessänsä.

Alkukristillisyydessä oli apostoleja, profeettoja, paimenia, evankelistoja ja opettajia. (l.Kor.12:28; Ef.4:11). Nämä palvelustehtävät Jumala asetti seurakuntaansa. Ne olivat tarpeen hengellistä rakentumista varten ja täydensivät toisiansa. Siihen aikaan ei tiedetty mitään jostakin paavista, kardinaaleista, arkkipiispoista, munkeista tai nunnista. Kaikkia näitä asioita, jotka kristillinen maailma tänään näkee itsestään selvinä, ei ollut olemassa tuohon aikaan.

Jumalan tahdon mukaisesti oli Herran seurakunta alunperin ajateltu jumalalliseksi laitokseksi maan päällä. Kenelläkään ei ole oikeutta lisätä siihen jotakin epäraamatullista. Se koostuu tosin ihmisistä heikkouksinensa ja puutoksinensa, armahdetuista syntisistä, jotka tulivat Jumalan lapsiksi, mutta heidän oppinsa ja käytäntönsä täytyy alusta loppuun asti pitää yhtä Jumalan Sanan kanssa. Kaikki, mikä ei täällä kestä Sanan koetusta, ei aivan varmasti ole myöskään kestävä viimeisenä päivänä Jumalan tuomion edessä. Raamattuun uskovaisella ihmisellä ei ole sentähden mitään mahdollisuutta ottaa vastaan keksittyjä ja mukaanliitettyjä oppeja. Pätevä uskontunnustus ei ole katekismuksessa, vaan yksin Pyhissä Kirjoituksissa.

Apostoleilla ei myöskään ollut mitään tekemistä "Regula veritas.in" ilmestyksen kanssa, joka esitettiin apostolisena oppina. Ylipäätänsä luki lopussa vain: "... ja Pyhään Henkeen, pyhään kirkkoon, syntien anteeksisaamiseen, lihan ylösnousemiseen. Amen." Joka sunnuntai lausuvat nyt miljoonat kaiken maailman kirkkokunnissa: "Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhään katoliseen kirkkoon, Pyhien yhteyteen..." Tämä muoto ei ole edes peräisin suoranaiselta jälkiapostoliselta ajalta, vaan se muodostettiin vasta Nikean kirkolliskokouksen jälkeen ja täydennettiin seuraavissa synodeissa. Jotta sille suotaisiin arvovaltaa, viitattiin epäoikeutetusti apostolien auktoriteettiin.

Samoin on kirjan "Didache" suhteen, joka vasta 1883 löydettiin eräästä luostarista, mutta tietoisesti päivättiin ensimmäisen vuosisadan lopulle. Sillä ei ole mitään yhteistä kahdentoista apostolin opin kanssa. Siinä Sanotaan esimerkiksi sivulla 29: "Jos sinä kerran ansaitset jotakin käsiesi työn kautta, niin eikö sinun myöskin tulisi antaa jotakin syntiesi lunastukseksi." Onko tämä Evankeliumia? Apostolit tunsivat henkilökohtaisesti sen, joka on antanut meidän syntimme anteeksi. He sanoisivat tänään joka kohdassa saman kuin silloinkin. Se kirjoitettiin muistiin, jotta me voisimme koetella kaiken. Kuka seuraa vielä tänään sanaa: "Koetelkaa kaikki...."? Jumala ei puhu itseänsä vastaan. Hänen ratkaisunsa ovat täydelliset. Kaikki näennäiset vastakkaisuudet ovat oppineiden päässä, ei Hänen Sanassansa.

Ihmisen, joka ei katsele joidenkin uskonnollisten silmälasien lävitse, täytyy kauhistua, kun hän näkee millainen lankeaminen on tapahtunut. Alkuperäinen uskonasia on muutettu aivan tuntemattomaksi. Saarnataan aivan muuta evankeliumia.

Jos niin halutaan, voidaan kaikista ihmisistä sanoa, että he vilpittömästi tarkoittavat hyvää, mutta se ei tee väärästä oikeaa. Kun tulee kysymys uskon- ja oppikysymyksistä ja seurakunnan käytännöstä, silloin ei siitä neuvotella jossakin kirkolliskokouksessa; alkuseurakunnan meille jättämä jää ainoaksi päteväksi. Kirkollisista kysymyksistä ja pulmista saavat vastaavat elimet keskustella; Kristuksen ja apostolien oppi ja käytäntö pysyvät yhä voimassa. Luther sanoi Wormsin valtiopäivillä 18. huhtikuuta 1521: "Koska en usko paaviin enkä kirkolliskokouksiin, koska tosiasia on, että ne usein ovat erehtyneet ja ovat kietoutuneet ristiriitaisuuksiinsa, niin olen minä, jolleivät Kirjoitusten todisteet ja selvät perusteet mieltäni muuta, vakuuttunut Kirjoitusten todistuksista ja olen vankina Jumalan Sanassa. Peruuttaa en voi mitään, enkä tahdokaan, koska omaatuntoa vastaan toimiminen ei varmastikaan ole turvallista eikä terveellistä. Jumala minua auttakoon, aamen!"

Me käsittelemme Kaikkivaltiaan Jumalan iankaikkista neuvopäätöstä ihmiskunnan kanssa ja haluamme vastakkainasettelun kautta päästä selvyyteen. On kysymys kahdesta täysin erilaisesta ja toisistaan täydellisesti erotetusta asiasta. Toinen on jumalallinen alue, toinen inhimillinen. Joka tunnustautuu Jumalaan, on uskova sen mitä Jumala sanoo, huolimatta siitä, mitä kirkolliskokouksissa ja synodeissa päätetään. Jumalan Sanahan ei ole ajan muutosten armoilla, vaan se on ainaisesti voimassa.

Jokaiselle ihmiselle täytyy tulla selväksi se, että Pyhät Kirjoitukset sisältävät Jumalan täydellisen kokonaistodistuksen. Jumala ei ole unohtanut absoluuttisesti mitään. Vasta siinä mittakaavassa kuin jumalallinen katosi, asetettiin inhimillinen sen sijaan. Kaikki kirkkohistorian kuluessa tehdyt päätökset eivät milloinkaan tule olemaan osana jumalallista säätämystä, koska ne eivät kuuluneet Kristuksen ja apostolien alkuperäiseen oppiin, joka perustui profeetalliseen Sanaan.

Vanhan- ja Uuden Testamentin vakavia kehoituksia ei saa jättää kuulematta ja huomioimatta. On kirjoitettuna: "Älkää lisätkö mitään siihen, mitä minä teille määrään, älkääkä ottako siitä mitään pois, vaan noudattakaa Herran, teidän Jumalanne, käskyjä, jotka minä teille annan." (5.Moos.4:2) Myöhemmin sanoi Herra kirjanoppineille, jotka eivät käsittäneet, mitä Mooses ja profeetat olivat sanoneet, vaan seurasivat selityksiä ja perinnäissääntöjä: "Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana; mutta turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä." (Mark.7:6-7)

Myöskin uskonyhteisöt jättävät jatkuvasti Jumalan Sanan huomioimatta ja ovat kietoutuneet inhimillisiin oppeihin. Siitä huolimatta on nyt enemmän uskonnollista toimintaa kuin milloinkaan aikaisemmin. Kaiken epäraamatullisen toiminnan ja julistuksen yllä on kuitenkin yhä vielä sama Sana: "Turhaan!" Turhaan ovat kaikki rukoukset, kaikki jumalanpalvelukset; turhaan kaikki laulut ja rituaaliset toiminnat; turhaan kaikki suurisuuntaiset evankelisaatiot ja kirkolliset puheet —kaikki, mikä ei tapahdu Jumalan valtakunnassa Jumalan Sanan mukaisesti, ei ylipäätänsä päde Jumalan edessä. Kuinka moniin eri ohjelmiin Hänen tulisi tunnustautua? Kenen puolelle astua?

Herra ei salli mitään sekaannusta. Hän haluaisi Hänen Sanansa puhtaan siemenen säilyvän alkuperäisessä muodossansa ja tulevan kylvetyksi. Hän nuhtelee uskonnollisia johtajia, jotka kyllä nauttivat korkeata asemaa kansan keskellä, tänään niinkuin silloinkin terävästi sanoen: "Te teette Jumalan sanan tyhjäksi perinnäissäännöillänne, jotka olette säätäneet." Toisen täytyy tulla syrjään pannuksi, jotta toinen voitaisiin asettaa sen sijaan.

Herra itse huudahtaa meille läpitunkevan varoituksen: "Jokainen Jumalan sana on taattu; hän on niiden kilpi, jotka häneen turvaavat. älä lisää hänen sanoihinsa mitään, ettei hän vaatisi sinua tilille ja ettet valehtelijaksi joutuisi" (Snl.30:5-6). Kaikki, jotka liittävät jotakin täydelliseen Pyhien Kirjoitusten todistukseen, Vanhaan tai Uuteen Testamenttiin, tulevat seisomaan valhettelijoina, ja Jumala on vetävä heidät vastuuseen ja tuomitseva heidät. Eedenin puutarhasta lähtien on saatana, tuo vanha valehtelija, harjoittanut vaikutustansa ihmisten keskellä sen kautta, että hän on selittänyt Jumalan Sanan toisella tavalla. Loppuun asti hän on vääristelevä Sanaa ja siten sokaiseva ja pettävä ihmiskuntaa. Vain joka näkee sen lävitse ja vetäytyy pois hänen vaikutuksestansa, voi asettua suoraan jumalallisen vaikutuksen alle, joka tulee yksinomaan Sanasta Hengen kautta.

Pyhä Henki on Totuuden Henki, ja yksin Jumalan Sana on Totuuden Sana. Raamatun viimeisessä luvussa on lopullinen kehoitus: "Jos joku panee niihin jotakin lisää, niin Jumala on paneva hänen päällensä ne vitsaukset; jotka ovat kirjoitetut tähän kirjaan; ja jos joku ottaa pois jotakin tämän profetian kirjan sanoista, niin Jumala on ottava pois sen osan, mikä hänellä on elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin, joista tässä kirjassa on kirjoitettu."

Kuka voi kevytmielisesti jättää huomioimatta nämä sanat? Aivan niinkuin toteutui se, mitä Herra alussa sanoi: "Sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman", niin on myöskin tämä Sana osoittautuva todeksi. Jumala tarkoittaa mitä Hän sanoo, ja sanoo mitä Hän tarkoittaa. Kirjoitukset eivät muutu. Kaikki Hänen päätöksensä ovat muuttumattomia ja täydellisiä.

VIIMEINEN TAHTO

Apostoli puhuu testamentista, jälkisäädöksestä, viimeisestä tahdosta, jota, niin pian kuin se on astunut voimaan, ei voida enää muuttaa tai jälkikäteen varustaa lisäyksillä (Gal.3:15). Meidän Herramme kuolemassa astui Uusi Testamentti voimaan. Miten ovat ihmiset saattaneet uskaltaa suorittaa kaikki nuo muutokset? Hebr.9:16-17 viitataan vielä kerran tähän asiaan ja sanotaan: "Sillä missä on testamentti, siinä on sen tekijän kuolema toteennäytettävä; sillä vasta kuoleman jälkeen testamentti on pitävä, koska se ei milloinkaan ole voimassa tekijänsä eläessä."

Jonkin ihmisen jättämästä omaisuudesta on usein kiistaa. Että viimeinen tahto, joka kirjallisesti on tallennettu, täydellisesti muutettaisiin, ei tule kysymykseenkään, mutta juuri tämä on tapahtunut käsittämättömällä tavalla jumalalliselle Testamentille. Toisaalta viitataan Kristukseen, toisaalta taas on Hänestä ja Hänen jälkisäädöksestänsä tehty jotakin täysin muuta. Se, mitä Hän jätti jälkeensä, tehtiin tyhjäksi ja annettiin Jumalan Sanalle sen sijaan täysin vieras ajatussisältö.

Jokaisella kirkollisella yhteisöllä on oikeus uskoa ja tehdä mitä se haluaa. Mutta jos joku väittää olevansa elävän Jumalan seurakunta tai Jeesuksen Kristuksen kirkko, niin silloin täytyy Jumalan Sana ja Kristuksen Testamentti täydessä sisällössänsä ottaa vastaan sellaisena kuin se meille jätettiin. Missä on siinä sijansa kaikilla niillä opeilla ja perinnäissäännöillä, jotka kirkkohistorian kulun aikana on liitetty mukaan? Nehän eivät lainkaan kuulu jälkeenjätettyyn Testamenttiin.

Ihmisten tietoisuudessa on lujaan asettunut ajatus, että organisoidut kirkot olisivat Jumalan laitos, joka Kristuksen sijaan opettaa ja toimii täällä maan päällä. Mutta mitä ne ovat todellisuudessa? Pienestä katekismuksesta luemme aiheesta "Kirkon käskyt" seuraavaa: "Kristus on antanut kirkon esimiehille oikeuden antaa käskyjä. Hän tahtoo, että me pidämme kirkon käskyt rakkaudesta Häneen." Missä ja milloin olisi Kristus sanonut jotakin sellaista? Jumalan käskyt ovat annetut kauan sitten ja niiden tulisi olla kaikkien tiedossa. Mutta valitettavasti on ihmiskunta katsonut kirkon käskyt Jumalan käskyiksi ja siten mennyt harhaan.

Konstantinuksen aikana tunnustettiin maailmallistunut seurakunta kirkoksi. Vuonna 313 jKr. se alkoi poliittisin siirroin voittaa tarkoituksiansa varten molempia, niin kristikuntaa kuin pakanallisuuttakin. Sen vaikutuksesta kutsuttiin koolle Nikean kirkolliskokous.

Vuoden 325 jälkeen se tuki niinhyvin kirkkojen kuin myöskin pakanallisten temppelien rakentamista. Sen hallinnassa saavutti maailmallinen kristillisyys kiinteän muotonsa, ja siten se tuli roomalaisen valtakunnan sisällä hengelliseksi maailmanvallaksi. Eusebius näki siinä pelastajan syvästä hädästä. Raakojen kristittyjen vainojen jälkeen, Nero Diokletianiin asti, alettiin nyt hengittää helpommin.

Vuonna 380 lopettivat Theodosius ja Gratian yleisen uskonnonvapauden. Siihen asti oli vielä erilaisia uskonyhteisöjä, jotka olivat olemassa valtiollisesti tunnustetun kristillisyyden rinnalla. Tästä alkaen pakotettiin kansalaiset valtiovallalla tulemaan "roomalaisiksi" kristityiksi. Tämä toimenpide vietiin päätökseensä Justianianin (527-565) aikana. Kirkko oli nyt lopullisesti tunnustettu valtionkirkko, ja papeista tuli valtion virkamiehiä. Pakanallisen Rooman maailmanvallan hajoamisen myötä alkoi Rooman uskonnollinen ylivalta. Alkoi raaka keskiaika; kului noin tuhat vuotta uskonpuhdistuksen puhkeamiseen. Valtion ja kirkon yksinvalta, jonka avulla kirkko melkein aina selvisi voittajaksi, johti siihen, että kaikkia toisinuskovaisia vainottiin. Kokonaisia kansoja kristillistettiin väkivallalla. Miljoonat kärsivät marttyyrikuoleman, heidän joukossansa satojatuhansia juutalaisia, jotka polttomerkittiin "Kristuksen murhaajina" ja "Jumalan vihollisina". Kirkosta tuli poliittinen mahtitekijä.

Jo ensimmäisinä kahtena vuosisatana jKr. oli liitetty mukaan erilaisia sepitettyjä oppeja. Mutta kolmannella vuosisadalla alkoi yleinen pakko-opetus. Vaadittiin kaikkien uusien oppien ja käytäntöjen noudattamista. Liitettiin mukaan krusifiksi ja ristinmerkki, vahakynttilät ja suitsutus. Yhä lisää uutta tuli mukaanliitetyksi: pyhienpalvonta, päivittäinen messupalvelus ja paljon muuta.

Efeson kirkolliskokouksessa 431 jKr. julistettiin Marian kunnioittaminen jumalanäitinä. Vuoden 500 vaiheilla alkoi papisto pukeutua yhtenäisesti. Seurasi juhla neitsyt Marian kunniaksi, paavin jalan suuteleminen, kuvien ja pyhäinjäännösten palvonta, Joosefin palvonta, paastoaminen perjantaina. Liitettiin mukaan pappien selibaatti vuonna 1079, sitten rukousnauha, aneiden myynti, oppi muuttumisesta, jne., kunnes julistettiin oppi Marian ruumiillisesta taivaaseenastumisesta. Myöskään rippituolista ei apostolien aikana tiedetty mitään.

Tätä listaa voitaisiin jatkaa mielin määrin. Tässä kohden täytyy sanoa selvästi, ettei näillä opeilla ole mitään yhteistä alkukristillisyyden ja apostolien opin kanssa. Millä oikeudella ne on sitten liitetty mukaan? Perusteellisesti ottaen jokainen alkuperäinen oppi muutettiin ja lisättiin paljon, niin ettei mikään enää pidä paikkaansa.

Herra sanoi esimerkiksi: "Ja isäksenne älkää kutsuko ketään maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, hän, joka on taivaissa" (Matt.23:9). Kuka voi käsittää sen, että tämä lausuma täydellisesti kielletään ja koko maailma lankeaa yhden miehen jalkojen juureen, palvoo häntä ja kunnioittaa häntä "Pyhänä Isänä"? Lisäksi sanoo Herra: "Kunniaani en minä toiselle anna." (Jes.48:11). Jeesus Kristus opetti meitä rukoilemaan: "Isä meidän joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon Sinun nimesi..." Eikö ole jumalanpilkkaa suoranaisesti halveksia Jumalan Sanaa ja käyttää tätä puhuttelua jostakin ihmisestä? Kuka on sitten tuo Pyhä Isä, jonka nimen tulee tulla pyhitetyksi? Onko hän taivaassa vai maan päällä?

Missä kerrotaan alkukristillisyydessä Maria-ilmestyksestä? Missä pyhiinvaelluspaikoista tai pyhimyspalvonnasta? Päinvastoin: Raamattu vakavasti varoittaa yhteydestä kuolleiden kanssa. Siinä on kysymys spiritismistä ja okkultismista. Myöskin suojelupyhimysten palvonta on täysin epäraamatullista ja vielä enemmänkin: se yksiselitteisesti palaa takaisin pakanalliseen epäjumalanpalvontaan.

Aivan yhtä vähän on Pyhissä Kirjoituksissa vähäisintäkään viittausta siihen, että Maria olisi välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä. On kirjoitettu: "Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Jeesus Kristus" (l.Tim.2:5). Sama koskee Mariaa puolustajattarena. Jumalan Sanassa sanotaan aivan selvästi: "...niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. ja hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien." (l.Joh.2:1)

Samoin kertovat Pyhät Kirjoitukset ainoastaan Jeesuksen Kristuksen taivaaseenastumisesta: "Ja tapahtui, että hän siunatessaan heitä erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen" (Luuk.24:51). Yksikään apostoli ei tiennyt mitään Marian taivaaseenastumisesta. Vasta vuonna 1951 tehtiin opiksi tuo legenda, että Maria olisi otettu taivaaseen ruumiinensa ja sieluinensa. Mitään raamatullista perustetta sille ei ole. Ihmiskäskyt eivät vielä ole tehneet ketään autuaaksi, vaan ovat päinvastoin pidätelleet miljoonia autuudesta.

EPÄRAAMATULLISIA VÄITTEITÄ

Pyhissä Kirjoituksissa ei ole vähäisintäkään viittausta johonkin arvovaltahenkilöön, jota kutsuttiin Pietarin seuraajaksi. Niissä ei ole missään puhetta Kristuksen edustajasta. Ne puhuvat ainoastaan Jeesuksen Kristuksen seuraajista. Ei ole myöskään kirjoitettuna mitään siitä, että Pietari olisi asetettu näkyväksi kirkon pääksi. Kuinka voisi olla olemassa jokin ihminen, jonka tulisi olla pää, kun Kristus itse on tuo Pää?

Hänestä on kirjoitettu: "Ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa. ja hän on ruumiin, se on seurakunnan, pää..." (Kol.1:17-18). Joka väittää olevansa ylipää, korottaa siten itsensä Kristuksen yläpuolelle ja hänen täytyy asettua Sanan tuomion alle (2.Tess.2:34). Raamatullisesti uskova kristitty voi tunnustaa vain Herran ja Lunastajan seurakunnan pääksi. Jotakin sijaista, jotakin "Vicarius Filii Dei", ei Kristus ole milloinkaan asettanut; Hän itse on lunastanut seurakuntansa ja täydellistää sen.

On mielenkiintoista lukea kirkkohistoriasta hengellisestä kehityksestä. Legendaa siitä, että Pietari olisi vaikuttanut Rooman piispana ja olisi haudattu sinne, ei voida historiallisesti todistaa. Kerrotaan ainoastaan eräästä taikurista, jota kutsuttiin Simon Magukseksi, joka teki sellaisen vaikutuksen Rooman senaattiin ja kansaan, että hänet julistettiin jumalaksi ja hänelle pystytettiin patsas tekstein: "Simoni dea sancto".

Mitä olisi tällaisella kertomuksella tekemistä jumalanmiehen Simon Pietarin kanssa, joka ei ylipäätänsä käynyt koko Roomassa? Myöskin tässä kohden me viittaamme yksinomaan Pyhiin Kirjoituksiin. Gal.2:9 mukaisesti sopivat Pietari, Jaakob ja Johannes Paavalin ja Barnabaan kanssa kättä puristaen, että Paavali ja Barnabas vaikuttaisivat pakanoiden, Pietari, Jaakob ja Johannes juutalaisten keskuudessa. Paavali oli nimenomaan pakanoiden apostoli, sillä siihen oli Jumala hänet säätänyt. Hänelle Herra sanoi: "MENE, SILLÄ MINÄ LÄHETÄN SINUT KAUAS PAKANAIN TYKÖ" (Ap.t.22:21). Rooman seurakunnalle Paavali kirjoittaa 15. luvussa, jae 28: "...lähden teidän kauttanne Hispaniaan..." Paavalin lähetysmatkat, myöskin Roomaan, on kuvattu tarkoin. Miksi ei kerrota yhdestä ainoastakaan Pietarin matkasta sinne? Paavali kirjoitti Roomasta käsin useimmat kirjeet seurakunnille ja yksityisille. Monet, jotka olivat siellä yhdessä hänen kanssansa, mainittiin nimeltä ilman, että Pietaria olisi mainittu kertaakaan. Kuka voisi kuvitella, että tämä olisi ollut mahdollista, jos Pietari olisi vaikuttanut hänen kanssansa Roomassa?

Ylipäänsä ei ole suurta merkitystä sillä, missä jokin Jumalan mies oli ja vaikutti. On vain kysymys siitä, että paljastetaan hurskas keksintö, johon suuri instituutio perustuu, ja millä se haluaisi antaa arvovaltaa omille opeillensa. Tähän voidaan vain vastata Pietarin itsensä sanoilla: "Sillä me emme seuranneet viekkaasti sommiteltuja taruja..." (2.Piet.1:16).

Pyhät Kirjoitukset eivät myöskään kerro mitään jostakin apostolisesta perinnästä. Kun Leo Suuri vuonna 440 valittiin Rooman piispaksi, esitti hän väitteen, että Rooman piispa olisi kaikkein ensimmäinen. Hän oli se, joka siinä viittasi Matt.16:16. Juhlallisesti hän julisti korkeimman henkilökohtaisesti itsensä Pietarin seuraajaksi. Tähän asti oli tämä ajatus jo silloin tällöin esiintynyt "nikolaiittojen" keskuudessa, mutta sitä ei vielä oltu yhdistetty johonkin hengelliseen virkaan. Oli olemassa eräs uskonsuunta, joka korosti eroa kuuntelevien maallikoiden ja palvelevien veljien välillä. Tämä on täysin vastoin Sanaa. Lunastettu Seurakunta muodostaa "kuninkaallisen papiston" (l.Piet.2:9).

Kaikki historioitsijat tietävät, että siunattu jumalanmies Polycarpus (155) oli yhdessä Johanneksen, Jeesuksen lempiopetuslapsen kanssa, joka oli karkotettu Patmoksen saarelle. Hän kuuli puhtaan todistuksen apostolin suusta. Ei yhtään ainoata kertaa ole hänen selvityksissänsä vähäisintäkään viittausta myöhemmin keksittyyn ideaan. Ireneus, Kristuksen valtuuttama sanansaattaja (202), oli vielä jonkin aikaa yhdessä Polycarpuksen kanssa. Myöskään hän ei tiennyt kertoa mitään Pietarin seuraajasta. Tähän asti yritettiin vielä niin pitkälti kuin mahdollista pitäytyä Jumalan Sanaan. Tertullian (220) sanoi: "Herran, ei palvelijan, on päätös ja tuomio."

Itse Nikean kirkolliskokouksessakaan eivät nuo molemmat puheenjohtajat Athanasius ja Arius maininneet sellaista ajatusta. Vasta vuonna 445 vahvisti Keisari Valentinian roomalaiselle piispalle kirkollisen ylijohtajuuden koko länsimaissa. Nyt lähti koko valta Roomasta. Tunnettu kirkko-opettaja Augustin von Hippo (354-430) toi tätä asiaa esiin; hän kirjoitti "Jumalvaltiosta". Hänelle kirkko muodosti tuhatvuotisen valtakunnan. "Kirkko on auktoriteetti", opetti hän. Mutta mihin jää sen arvovalta, joka on sanonut: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä!"?

Tätä epäraamatullista kehitystä ei voida johtaa takaisin apostoleihin alkukristillisyydessä. Kuten jo on esitetty, oli aikanaan Herran asettamat palvelustehtävät koko seurakuntaa varten. Mutta jokaisella paikallisella yhteisöllä oli omat vastuutakantavat veljensä. Heitä kutsuttiin joko "vanhimmiksi" tai "kaitsijoiksi". Filippiläiskirjeessä esim. tervehtii Paavali Herran seurakuntaa pyhinä ja rakkaina, mukaanlukien seurakunnan kaitsijat ja seurakuntapalvelijat. Nämä molemmat virat kuuluivat paikallisseurakuntaan. Raamatullinen edellytys näitä tehtäviä varten oli, että sellaisen miehen täytyy olla naimisissa (l.Tim.3:3). Keneltäkään apostolilta tai profeetalta ei vaadittu, että hänen täytyy olla yhden vaimon mies, mutta kylläkin diakoneilta ja seurakunnan kaitsijoilta. Vain sellainen, jonka itse täytyy huolehtia avio- ja perhevaikeuksista, voi käytännön johdosta olla avuksi ja neuvoksi toisille.

Mutta Jumalan Henki paljasti jo silloin, kuten Paavali itse sanoo, ettei näin olisi oleva jatkuvasti. 1. Tim.4 me luemme: "Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja valheenpuhujain ulkokultaisuuden vaikutuksesta, joiden omatunto on poltinraudalla merkitty ja jotka kieltävät menemästä naimisiin ja nauttimasta ruokia..." Mitä ajattelemme kuullessamme nämä sanat? Ne ovat toteutuneet kirjaimellisesti.

VÄÄRINYMMÄRRYS

Joka huolellisesti lukee Matt.16.18 on toteava, ettei Herra siinä sanonut: "Sinä olet Pietari, ja sinun yllesi minä olen rakentava seurakuntani", vaan: "Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani." Ei ole hyväksyttävää ottaa vain yksi ainoa jae ja selittää sitä mielivaltaisesti. Jotta voitaisiin saada selvä vastaus, on tarpeen lukea kaikki samaan yhteyteen liittyvä.

Vanhassa- ja Uudessa Testamentissa Herraa kutsutaan usein kallioksi, mutta ei kertaakaan ketään ihmistä. Pietari oli juuri vastaanottanut jumalallisen ilmestyksen Kristuksesta ja hänen täytyi muutamaa minuuttia myöhemmin tunnustaa oma epäonnistumisensa ja puutteellisuutensa. Vain muutamaa jaetta myöhemmin sanoi Herra samalle Pietarille: "Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten!" (Matt.16: 23). Tämän tulisi antaa ajateltavaa niille, jotka olettavat voivansa antaa Jumalan Sanalle omia selityksiänsä.

Kaikki, mikä ei pidä yhtä Kirjoitusten kanssa, tulee väärästä innoituksesta. Samat sanat, jotka Herra silloin huudahti Pietarille, joka tuossa hetkessä aivan ilmeisestikään ei enää ajatellut jumalallisesti, vaan inhimillisesti, sanoo Hän tänään jokaiselle, joka on väärän innoituksen alla.

Hengellisellä alueella ei ole kysymys siitä, esitämmekö hyviä, valaisevia ajatuksia, vaan siitä, tuommeko esiin Jumalan iankaikkisia ajatuksia, jotka Hän Sanassansa on selvästi tuonut julki. On olemassa vain kaksi innoituksen lähdettä. Ihminen ammentaa joko toisesta tai toisesta. Saatana aloitti ensimmäisten ihmisten kohdalla Eedenin puutarhassa siten, että antoi Sanalle oman selityksensä. Ensin Eeva kuunteli sitä, sitten Aadam kuunteli Eevaa. Siten alkoi koko hätä maan päällä. Kaikille tulee käydä selväksi sen, ettei saatana milloinkaan ole astuva esiin Jumalasta ja Jumalan Sanasta erotetun julistuksen kanssa. Se olisi liian huomiotaherättävää. Hän käyttää aina hyväksensä Jumalan Sanaa, mutta antaa sen eteenpäin vääristeltynä, sillä vain uskottelemalla ihmisille, että olisi kysymys Jumalan asiasta, voi hän eksyttää ihmiset. Sentähden se, mitä hän sanoo, on aina kuulostanut niin hurskaalta.

Meidän Herramme kiusauskertomuksesta käy esiin se, että vihollinen tuli myöskin Hänen luoksensa raamatunkohtien kanssa, jotka hän kuitenkin oli repinyt irti asiayhteydestänsä ja joita hän käytti väärin. Herra vastasi joka kerta sanoen: "Mutta on myöskin kirjoitettu.." Raamatunkohtien lainaaminen ei siis vielä merkitse mitään, jos ne eivät ole sopusoinnussa Pyhien Kirjoitusten kokonaistodistuksen kanssa. Vaikka vihollinen on aina astuva esiin raamatunkohtien kanssa, ei hän jätä mitään niistä alkuperäiseen yhteyteensä.

AVAIN

Sanat: "Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet", jotka Herra osoitti Pietarille, ovat suoranaisessa yhteydessä hänen kutsumisensa ja lähettämisensä kanssa. Kun alkuseurakunta oli kokoontuneena helluntaina, astui Pietari esiin Jumalan puhetorvena. Täytettynä Pyhällä Hengellä hän esitti kokoontuneelle kansanjoukolle muutamin sanoin perustavaa laatua olevat pelastukseen liittyvät asiat. Ne ovat uusitestamentillisille uskovaisille ainaisesti sitovat.

Avain kuvaa pääsyä johonkin asiaan. Jos jollakin on avain johonkin palatsiin, taloon tai autoon, niin hän pääsee sinne sisälle; hänelle avautuvat suljetut ovet, hän saa mennä sisälle. Jos jollakulla on avain taivasten valtakuntaan, niin silloin hänelle avautuu Jumalan Valtakunta kaikkine aarteinensa, lupauksinensa ja lahjoinensa. Hänellä on yksinkertaisesti vapaa pääsy kaikkeen, mitä Jumala on valmistanut. Herra halusi sen kautta, mitä Hän sanoi Pietarille, erikoisella tavalla korostaa tätä tosiasiaa. Aluksi tuo jumalallinen arvovalta tuotiin julki profeetallisesti meidän Herramme kohdalla (Jes.22:22). Myöhemmin Hän on lahjoittanut sen palvelijoillensa, jotka Hän henkilökohtaisesti kutsui palvelustehtäväänsä.

Vääryydellä on myöskin tuo kohta Matt.18:18 otettu pois omasta asiayhteydestänsä. Siinä ei Herra puhu Pietarille, vaan koko seurakunnalle. Sentähden sanotaan monikossa:"Kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa." Missä kuultaisiin hengenmiehistä, jotka olisivat kykeneviä sitomaan saatanan voimia, ajamaan ulos riivaajia ja vapauttamaan sidottuja? Vaatteessaan voi jokainen kantaa avainta. Mutta kenellä on jumalallinen valtuutus? Myöskin seuraava jae todistaa yksiselitteisesti, että Herra puhuttelee koko seurakuntaa. Sanotaan: "Jos kaksi teistä maan päällä sopii mistä asiasta tahansa, että he sitä anovat, niin he saavat sen minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä." Miten sitten on saatettu tulla sellaiseen lopputulokseen, että jae 18 koskisi ainoastaan viranhaltijoita, on käsittämätöntä.

Uskovaisethan muodostavat Herran ruumiin ja ovat kaikki samanarvoisessa asemassa Jumalan edessä. Rooman seurakunnalle Paavali kirjoittaa:"Sillä niinkuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, mutta kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä, niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itsekukin olemme toistemme jäseniä; ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu......."(12:4-6).Tämän ajatuksen tuo Paavali esiin kirjeessänsä Korinttolaisille vielä perusteellisemmin luvussa 12 jakeesta 4 alkaen:"Armolahjat ovat moninaiset, mutta Henki on sama..." Hän korostaa sitä, että me Pyhän Hengen kautta olemme jäseninä liitetyt yhteen tähän Herran ruumiiseen. Jakeesta 7 alkaen hän sanoo: "Mutta kullekin annetaan Hengen ilmoitus yhteiseksi hyödyksi." Tämä on kokemus. Sitten hän jatkaa ja luettelee Jeesuksen Kristuksen Ruumiin jäsenten yhdeksän armolahjaa:".... mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itsekunkin niistä, ruumiiseen, niinkuin hän on tahtonut" (l.Kor.12:18).

APOSTOLINEN VALTUUTUS

Apostolit ja kaikki muut totiset Jumalan lähettämät miehet eivät ole hallinneet maailmallisella vallalla, vaan he astuivat esiin jumalallisella vallalla, Pyhän Hengen voimassa. Vain Jumalan käskystä suoritetun Sanan julistuksen yhteydessä harjoitettiin jumalallista arvovaltaa, joka säilyy Jumalalla Hänen yksinvaltiudessansa. Tämä valta tai auktoriteetti ei perustu siihen, että yksi hallitsisi toisia, vaan että kaikki kumartuvat Jumalan valtavan käden alle. Tämä valta ei ole riippuvainen jostakin virasta, vaan se on sidottu Ylösnousseeseen kaikki sisäänsäsulkevaan valtaan.

Ylösnousemisensa jälkeen sanoi Herra läsnäoleville opetuslapsille: "Rauha teille! niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät." Edelleen sanotaan: "Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te (ei sinä) anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt." (Joh.20:21-23). Myöskin tässä asiayhteys on hyvin selvä. Herra osoitti kaikkisisältävän tehtävän vain sellaisille miehille, jotka Hän oli ottanut julistustehtäväänsä. Kuka voi tänään väittää Herran äänen välityksellä tulleensa kutsutuksi ja tehtävään asetetuksi? Kenelle on Herra todella puhaltanut Henkensä niinkuin alussa? Kuka on oikeutettu toimimaan Hänen nimessänsä?

Valitsiko Pietarin ja Paavalin jokin valtuuskunta? Vai olivatko he Jumalan asettamia? Ketään kardinaalia ei ollut äänestämässä kuin vasta 11. vuosisadalta alkaen. Ei noussut savu eikä maailma riemuinnut. Alkukristillisyydessä olivat jumalanmiehet täysin selvästi käsittäneet, mitä Herra heidän käski tehdä. He olivat Pyhän Hengen johdatuksen alla. Kaikki raamatunkohdat, jotka kuuluivat johonkin määrättyyn aiheeseen, he näkivät oikeassa asiayhteydessänsä.

Helluntaipäivänä tuli Pyhä Henki mahtavalla huminalla jumalallisen tulen saattelemana hehkuvin kielin kaikkien läsnäolevien ylle. Tällä tavoin Jumalallisen tulen puhdistamina he saattoivat Vanhan Testamentin profeettojen tavoin puhua Sanaa Pyhän Hengen voimassa. Se, mitä Pietari julisti ensimmäisessä saarnassa, saman on jokainen Herran kutsuma ja Pyhällä Hengellä täytetty myöskin julistava viimeiseen saarnaan asti: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi!" (Ap.t.2:38). Niistä, jotka Herra itse on lähettänyt, Hän sanoi: "Joka kuulee teitä; se kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut." (Luuk.10:16).

SYNTIEN ANTEEKSIANTAMUS

Kun Herra puhuu tänään jonkun kautta, niin silloin Hän sanoo saman kuin kaksituhatta vuotta sitten. Luuk.24:27 sanotaan Kristukseen viitaten: "... ja että parannusta syntien anteeksisaamisesta on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista." Syntien anteeksiantaminen ei ollut sidottu johonkin virkaan, vaan Jeesukseen Kristukseen, ristiinnaulittuun. Vain saarnan aikana voi Jumalan Henki vaikuttaa tarvittavan katumuksen, antaa ymmärryksen kääntymykseen ja vain tällä tavoin tulee anteeksiantamus uskovaisen osaksi. Tämä on henkilökohtainen kokemus, ei mikään virkatoimenpide.

Room.10 Paavali tuo esiin sen, että raamatullinen usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan Sanan kautta. Tärkeätä on se, ettei saarnata mitä tahansa, vaan että Kristus ja Hänen Evankeliuminsa, yhdistettynä Hänen täyttämäänsä lunastukseen, muodostaa saarnan.

Meidän tulisi itse asiassa tulla epäileviksi, kun ihmisille koko elämän ajan päästetään ja annetaan synnit anteeksi, mutta toisaalta kuitenkin opetetaan, että joudutaan kärsimään rangaistus. Jumalan Sana sanoo aivan päinvastaista: "Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään" (Hebr.10:14). Evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta on iloinen sanoma, pelastussanoma. Profeetta Jesaja ennusti: "Sanokaa hätääntyneille sydämille: olkaa lujat, älkää peljätkö, katso, teidän Jumalanne! ... hän tulee ja pelastaa teidät." (Luku 35:4) Apostoli Paavali vahvistaa asian sanoen: "Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille" (Tiit.2:11). Jesaja huudahti: "... mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut" (Jes.53:5).

Joka ottaa Herran vastaan Lunastajana, sitä ei voida enää rankaista, sillä Hän on ottanut meidän rangaistuksemme yllensä. Joka uskoo sen, saa syntien anteeksiantamuksen ja rauhan Jumalan kanssa. Paavali kirjoittaa: "Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme saaneet pääsyn tähän armoon..." (Room.5:1-2).

Apostoli kirjoittaa edelleen Kristuksesta:"...jossa meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen; hänen armonsa rikkauden mukaan" (Ef.1:7). Jokainen voi lukea, miten Kol.1:14 koko lunastustyö sidotaan itse Lunastajaan. Room.1:16 sanoi Paavali: "Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi." Ei voida korostaa kyllin voimakkaasti sitä, että tämä usko on sidottu ainoastaan Jumalan Sanaan. Ei toki jokainen voi opettaa mitä haluaa ja viitata sitten Kristukseen. Uskon täytyy olla Kirjoitusten mukaisen.

Silloin ei ole lohdutusta milloin tahansa, vaan pitää paikkansa se, mitä Herra itse sanoi: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään" (Joh.5:24).

Kuinka voisi anteeksiantamus, joka on Jumalan armon lahja, olla riippuvainen jostakin kirkollisesta toimenpiteestä? On kysymys ainoastaan yksilön uskosta, joka kuulee Evankeliumin ja vastaanottaa sen. On kirjoitettuna: "Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi" (Room.5:18).

Missä olisi vielä sijaa niille hyville töille, jotka ihminen voisi tehdä autuutensa ansaitsemiseksi? Jokainen, jolla on sydän voi tehdä hyvää. Mutta autuuttansa ei siten kukaan voi ansaita. Kun meidän Herramme huudahti ristillä: "Se on täytetty!", ja kuoli, oli meidän lunastuksemme kertakaikkisesti tapahtunut. Paavali jatkaa Room.5: "Sillä niinkuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi" (Jae 19).

Aivan yhtä varmasti kuin me Aadamin kautta tulimme temmatuiksi turmelukseen, kuolemaan, Jumalasta erotetuiksi, aivan yhtä varmasti me olemme Kristuksen kautta lunastetut turmeluksesta ja siirtyneet kuolemasta iankaikkiseen elämään ja tulleet sovitetuiksi Jumalan kanssa. Jumala itse on tehnyt vahingon hyväksi. Joka uskoo tämän, tulee autuaaksi. Pietari todistaa lyhyesti ja selvästi: "...eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan olla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman" (Ap.t.4:10-12). Tähän yksinkertaiseen ja selvään tosiasiaan ei tarvitse enää liittää mitään.

Ei olisi Jumalan arvoista, jos Hän olisi tehnyt autuutemme riippuvaiseksi muiden ihmisten hyväntahtoisuudesta. Jumalan valtuuttaman lähetin tehtävä on yksinkertaisesti saarnan kautta näyttää kuulijoille, että Golgatalla on tapahtunut suuri Jumalan sovituspäivä ihmiskunnan kanssa.

Tässä yhteydessä voidaan jumalallisella arvovallalla huudahtaa saarnan aikana kuulijoille: "Uskokaa, että teidän syntinne ovat anteeksiannetut! Uskokaa, että teidän velkanne on unohdettu! Uskokaa, että teidän rangaistuksenne on kannettu!" Kenelle tämä jumalallinen tosiasia on selvinnyt Jumalan Hengen kautta Jumalan Sanan perusteella, hän on iankaikkisesti armahdettu ja saa lähteä vapaana. Mutta jokaisen täytyy itse ottaa se vastaan ja siten saada henkilökohtainen pelastusvarmuus.

UUSI ALKU

Juuri ennen uskonpuhdistuksen puhkeamista saavutti kirkkohistoriallinen kehitys kohokohtansa. Valtion ja kirkon yhteinen vallankäyttö tuossa ajanjaksossa on käsittämätön. Toisin uskovat ja toisin ajattelevat tuomittiin kerettiläisinä ja heitä syytettiin harhaoppisuudesta ja tapettiin kaikin mahdollisin keinoin. Tulkoon tässä mainituiksi vain espanjalainen inkvisitio 15. vuosisadalla, samoin kuin noitavainot rovioineen. Emme halua tarkemmin mennä moniin ihmisten julmuuksiin. Meidän asiamme on ainoastaan tuoda esiin se hengellinen kehitys, jonka vieraantunut kristillisyys ajan kuluessa sai.

Tämän maan päällä on vuotanut paljon verta. Yksi tunnetuimmista marttyyreista ennen uskonpuhdistuksen puhkeamista oli Jan Hus (1415). Konstantin kirkolliskokouksessa hän korotti äänensä viimeistä kertaa, mutta hänet vaiennettiin huutamalla, eikä hän voinut tehdä mitään. Hän polvistui; silmät taivasta kohden kohotettuna hän kuunteli rauhallisesti tuomion julistamisen. Sitten hän huudahti: "Herra Jeesus, minä pyydän sinun armahtavaisuutesi tähden: Anna anteeksi kaikille vihollisilleni." Kirkolliskokouksen isät nauroivat, ja hänet kuljetettiin roviolle.

Mutta uskonpuhdistusta, joka johti käännekohtaan kirkkohistoriassa, ei voitu nyt enää pidätellä. Evankeliumin totuus kulki voimalla eteenpäin. Martti Luther ja muut astuivat niitä epäkohtia vastaan, jotka kirkko hyväksyi ja joita se jopa tuki. Tunnettu anekauppias Tetzel kuului niihin, jotka pilkkasivat Jumalaa sanoin ja teoin saarnatessansa, että paavilla on täydellinen oikeus antaa anteeksi niin elävien kuin kuolleidenkin synnit, ja että paavin ane (anteeksianto) olisi yhtä vaikuttava kuin Kristuksen risti. Hän väitti muun muassa myöskin, että paavi aneen hinnalla voisi antaa anteeksi sellaisellekin, joka lihallisesti olisi rikkonut Jumalan äitiä kohtaan. Selvästi sanottuna tarkoitettiin sitä, että jokainen voisi tehdä vaikka kuinka pahoja rikkomuksia; paavi antaisi kaiken anteeksi ja soisi aneen niin pian kuin raha kilahtaisi arkkuun.

Kirkkohistoria kertoo seuraavaa: "Luther kuuli noista kauhistuttavista myyntitavaroista, joista tuo häpeämätön munkki saarnasi, että anekaupan voima vaikuttaisi yhtä paljon kuin Kristuksen risti, että hänellä olisi tehtävä apostoli Pietarilta ja että hän olisi pelastanut aneillansa enemmän sieluja kuin Pietari saarnoillansa." "... mitä Luther pani merkille anesaarnan käytännöllisistä seurauksista, johti ensimmäiseen uskonpuhdistukselliseen tekoon." Kuten aina, käytti Jumala tälläkin kertaa ihmistä maan päällä Nimensä kunniaksi ja kirkastamiseksi. On olemassa Jumalan lähettejä, jotka eivät ole ainoastaan historiallisesti tunnettuja ja kirkkohistorian kannalta merkittäviä, vaan olivat Jumalan palvelijoita, joiden kautta tehtiin pelastushistoriaa Jumalan valtakunnassa maan päällä.

Sellaisia miehiä olivat Martti Luther, Huldreich Zwingli, Philipp Melanchthon, Johannes Calvin, John Knox ja vielä suurempi joukko, jotka tuohon aikaan elivät. Vuosisatojen jälkeen, joina Pyhät Kirjoitukset kiellettiin ihmisiltä, alkoivat Jumalan miehet lukea Raamattua ja kääntää sitä. Aluksi painettu Raamattu ilmestyi 14 kielellä; vuonna 1600 oli jo neljäkymmentä, 1800 seitsemänkymmentäkaksi, 1900 viisisataakuusikymmentäseitsemän käännöstä. 1950 ylitettiin tuhannensadan kielen ja murteen raja. Huolimatta kaikista hävitysyrityksistä Jumalan Kirjaa julkaistiin valtavia määriä ja se levisi kaikkialle.

Jumala puhui uudelleen Sanansa kautta ja antoi raamatullisten totuuksien jälleen tulla eläväksi todellisuudeksi henkilökohtaisessa uskonelämässä. Siihen ei kuitenkaan jääty paikallensa, vaan yritettiin tuoda myöskin muiden ihmisten ulottuville tuo suureksi ja arvokkaaksi tullut. Uskonpuhdistajien menestys nostatti kaavoittuneen papiston vastustuksen. Se olisi hintaan mihin tahansa halunnut estää Sanan leivittämisen. Tällä oli seurauksena se, että iloiseksi ja vapaaksitekevä Sanoma veti muitakin piirejä puoleensa.

Kirkkohistoriallisesti katsoen oli jokaisella osallisena olevalla miehellä määrätty tehtävä täytettävänänsä. Tarkemmin katsoen he täydensivät toisiansa niiden oppien kautta, joita erikoisesti korostettiin. Raamattu nostettiin jälleen esiin ainoana julistuksen mittapuuna. Kukaan ei enää tänään uskaltaisi puhua asioita niin suoraan kuin Luther teki. Huomionarvoista on se, miten hän paljasti antikristillisyyden. Hän ei käyttänyt mitään tekosyitä, vaan hän viittasi jatkuvasti Pyhiin Kirjoituksiin siinä määrin kuin hänelle oli paljastettu. Niinpä hän esimerkiksi kirjoitti kirkon babylonialaisesta vankeudesta ja uskonvanhurskaudesta, jonka ihminen saa armon kautta ja nosti esiin uskonvanhurskautta, jonka ihminen saa armosta, vastakohdaksi tekovanhurskaudelle mikä ei voi ketään tehdä autuaaksi.

Monet ovat tänään sitä mieltä, että uskonpuhdistus oli tarpeen ainoastaan sentähden, että moraalinen lankeemus ja ulkonaiset olosuhteet antoivat aiheen siihen. Vaikka tällainen asianhaara on tuotu esiin, täytyy tätä näkemystä vastustaa. Uskonpuhdistuksessa ei ollut kysymys jostakin moraalisesta kohoamisesta, vaan enemmänkin läpimurrosta hengelliseen uudistumiseen. Uusi alku oli tarpeellinen, välttämätön. Hengellisen holhoamisen tuli päättyä ainaiseksi, armonpäivä, pelastuksen päivä tuli kuuluttaa uudelleen. Mutta eivät kaikki olleet valmiita uskomaan ja siten asettumaan Jumalan puolelle. Siitä huolimatta tehtiin läpimurto ja kirkon rajoittamaton, maailmanlaajuinen valta murrettiin.

Vain harvat näyttävät vielä tänään muistavan ja tiedostavan sen, millaisella hinnalla Jumalan Sanan vapaa julistus maksettiin. Verinen vastauskonpuhdistus yritti melkein kaikissa Euroopan maissa lyödä alas uskonpuhdistusliikkeen, mikä sille osaksi onnistuikin. Erikoisen tunnettuja ovat protestanttien vainot Hollannissa ja Hugenottien vainot Ranskassa, missä Bartholomeuksen yönä tuhansien protestanttien veri vuoti Pariisin kaduille.

Siihen aikaan roomalainen kirkko harjoitti samanaikaisesti hengellistä ja maailmallista valtaa. Heidän hallintapiirissänsä oli heidän jokainen armeijansa käytössä. Nämä sotajoukot joutuivat yhä uudelleen hengellisiin välienselvittelyihin. Kaikkialla siellä, missä uskonpuhdistus erikoisen voimakkaasti puhkesi esiin ja uhkasi levitä, ilmestyi tuo mahtava armeija. Kun hengellinen taistelu oli täydessä käynnissä Sveitsissä, astui myös täällä kuvaan armeija. Uskonpuhdistus tuli pysäyttää ja tunkea takaisin. Zürichiläisten puolella kokoontuivat miehet Zwinglin ympärille puolustautuakseen hyökkäystä vastaan. Hän itse astui etummaiseen riviin ja sanoi heille: "Jättäkää itsenne Jumalan haltuun, Hän voi huolehtia meistä ja omaisistamme. Jumala vallitkoon!" Katkeran taistelun aikana häneen osui kivi ja hän haavoittui keihäästä. Hän makasi kuolleiden keskellä, risti kätensä, kohotti silmänsä taivasta kohti ja rukoili. Katolisen kirkon johtaja näki sen, astui hänen luoksensa ja vaati häntä ripittäytymään. Zwingli hylkäsi sen. Hän pystyi juuri vielä sanomaan sanat: "Ruumiin he voivat tappaa, mutta ei sielua!" ennenkuin sai kuolemanpiston.

Saksassa näytti vastauskonpuhdistus täydellisesti musertaneen uskonpuhdistuksen. Sachsenin vaaliruhtinaalle protestanttien puolella tuli avuksi kuningas Gustav Adolf Ruotsista sotajoukkoinensa. Syyskuun 17. 1632 voitettiin merkittävä taistelu. Sitä ennen kuningas rukoili sanoen: "Kaikkivaltias Jumala, jolta voitto ja tappio tulevat, luo armollinen katse meidän puoleemme, palvelijaisi, jotka kaukaisesta maasta olemme tulleet taistellaksemme vapauden ja totuuden, Sinun Pyhän Evankeliumisi puolesta. Suo meille voitto pyhän Nimesi tähden. Amen. Kaksi kuukautta myöhemmin, 16. joulukuuta 1632, hän kuoli taistelussa saksalaisella maaperällä.

Ei voida missään olosuhteissa hyväksyä sitä, että maailmalliset ja sotilaalliset voimat asetettiin evankeliumin puolustamiseen ja levittämiseen. Kuitenkin täytyy totuuden tähden sanoa, että protestanttiset ajettiin tähän tilanteeseen. Mentäisiin liian kauaksi, jos haluttaisiin mennä lähemmin niihin moniin välienselvittelyihin vastauskonpuhdistuksen aikana, joissa tuhannet menettivät henkensä.

Jesuiittajärjestön perustaja, Ignatius Loyola, joka oli päävastuussa vastauskonpuhdistuksesta, pääsi sen johdosta sankariksi roomalaiskatolisen kirkon historiaan. Hänelle on pystytetty Roomaan Pietarin tuomiokirkkoon luonnollista kokoa suurempi muistomerkki, jonka jaloissa makaa hirviö, jossa ovat nimet "Luther" ja "Calvin". Siten halutaan esikuvallisesti tuoda esiin, että hän selvisi voittajana "protestanttisuuden hirviöstä".

Hänet on haudattu "del Gesu"-kirkkoon Roomassa hänelle pyhitetyn, runsaalla loistolla varustetun alttarin alle. Sielläkin on kuvattu vastaavaa: Arkun molemmin puolin on marmoriryhmin kuvattu voittoisa usko ja voittoisa uskonto, joiden jaloissa makaavat kirjat ja harhaoppiset, joissa samoin ovat nuo molemmat nimet "Luther" ja "Calvin". Nämä molemmat muistomerkit puhuvat selvää kieltä.

Protestanttisissa piireissä ei kukaan näytä enää tänään ajattelevan sitä; ajanhengen valtaamana siirrytään päiväjärjestykseen. Kaikkialla puhutaan vuoropuhelusta ja kaivataan yhdistymistä. Mutta mitä sanoisivat kaikki uskonpuhdistuksen marttyyrit ja esitaistelijat tämänpäiväisestä kaikkein pyhimpien uskon ja Evankeliumin arvojen uhraamisesta? Mutta toisaalta kuuluu tämä viimeiseen lopunajalliseen kehitykseen.

Uskonpuhdistus maksettiin kalliisti. Sen tarkoitus ja päämäärä ei sentähden voinut olla, että se jättäisi meille vain tunnetut kansan- tai valtionkirkot, jotka eri maissa ovat erilaiset. Se muodosti ennemminkin perustuksen ja lähtökohdan kaikille muille herätyksille tähän aikaan asti. Jos ei olisi ollut tätä valtavaa alkua, niin ei olisi tänään lainkaan olemassa näitä monia vapaakirkkoja ja kristillisiä yhteisöjä. On kysymys kehittyvästä, edistyvästä uskonpuhdistuksesta, jonka päämäärä on Jeesuksen Kristuksen ennalleenasetettu seurakunta.

Uskonpuhdistuksen puhkeaminen oli merkitykseltään pelastushistoriallinen. Jumalan Henki toi valoa ja elämää kuolleeseen uskonnolliseen maailmaan. Sana asetettiin saarnan keskipisteeksi. Tunnetut kansainväliset persoonat ovat tuosta ajasta lähtien osittain korostaneet erilaisia oppeja. Jos ne kootaan yhteen, niin muodostuu jälleen harmooninen kokonaisuus.

Tosin ei kaikkia totuuksia julistettu yhdellä kertaa. Oli myöskin opinkohtia, kuten kolminaisuus ja kolminaisuuskastemuoto, joista kumpikaan ei perustunut profeetallisapostoliseen todistukseen, ja joita ei virallisessa uskonpuhdistusliikkeessä lainkaan kosketeltu. Osaksi on uskonpuhdistuksessa otettu mukaan raskas roomalainen perintö, joka tähän päivään asti vielä rasittaa kaikkia protestanttisia kirkkoja ja vapaakirkkoja.

Toisella kierroksella astui esiin John Wesley ja hänen kanssansa suuri joukko tulisia herätyssaarnaajia. He korostivat uskoon tulleen ihmisen toista kokemusta. Aivan niinkuin alussa uskonpuhdistuksessa korostettiin vanhurskauttamista yksin armosta uskon kautta Kristuksen täytettyyn lunastustyöhön, niin korostivat nämä miehet sitä, että uskoontulleiden ja uskon kautta vanhurskautettujen täytyy kokea sisäinen vihkiytyminen, täysi antautuminen. Raamattu kuvaa tätä kokemusta "pyhityksenä". Oikea kunnioitus Jumalan edessä vaikutti uskonkuuliaisuuden. Jumalan Henki tunki uskovaisissa yhä syvemmälle. Tältä ajalta ovat peräisin metodistiseurakunnat ja monet uskonsuunnat, jotka erikoisella tavalla perustuivat vakuuttuneisuuteen näistä raamatullisista totuuksista, mutta jotka kuitenkin muissa opinkohdissa olivat eri mieltä.

Sitten seurasi John Smith, jonka kanssa astuivat esiin siunatut evankelistat. Uskonkastetta julistettiin ilman mitään sovitteluja. Vain sellainen, joka oli tehnyt henkilökohtaisen ratkaisunsa Kristuksen puolesta ja oli valmis seuraamaan Häntä, kastettiin upottamalla. Siitä tuli esiin baptistiseurakunta ja myöskin muut pienet ryhmittymät, jotka yhdessä toivat esiin uskoontulleiden kastetta, mutta jälleen huomattavalla tavalla erosivat muissa opeissa.

Eri maissa sai hengellinen kehitys erilaisia muotoja. Protestanttisella alueella yleisesti pantiin paino henkilökohtaiselle pelastuskokemukselle ja siihen liittyvälle pelastusvarmuudelle. Yleisesti tunnustettujen hengellisten virtausten rinnalla oli aina pienempiä liikkeitä, jotka irtautuivat kaikista uskonnollisesti organisoiduista ja panivat painopisteen määrätyille raamatullisille totuuksille. Me viittaamme vain sellaisiin liikkeisiin, jotka erilaisista opeista huolimatta sitoivat pelastuksen ja sielun pelastuksen yksinomaan Jeesuksessa Kristuksessa julki tulleeseen Jumalan armoon.

Missä julistetaan erikoisilmestyksiä, joista riippuvaiseksi autuus tehdään, siinä ei ole kysymys raamatullisen uudistuksen jatkamisesta. Kaikki nykyajan lahkot ovat osuva kuva siitä. Lunastus on riippuvainen yksistään Lunastajasta; Pelastus vain Hänestä, joka sen toi; anteeksiantamus vain Hänestä, joka on lahjoittanut sen meille, mutta ei jostakin itsenimitetystä gurusta, johtajasta.

Yhä uudelleen astuivat esiin valtuutetut jumalanmiehet, jotka uudelleen julistivat vanhoja raamatullisia totuuksia ja siten tulivat lähemmäksi apostolista todistusta. Tämän vuosisadan alun myötä tuli yleinen uudistus. Mitä yksilöt siihen asti olivat kokeneet, siitä tuli uskovaisten kokemus kaikkialla maailmassa. Kaikki, jotka olivat isonneet ja janonneet vanhurskautta, tulivat hengellisesti ruokituiksi ja juotetuiksi. Jumalan Henki vaikutti kaikkialla samankaltaisella tavalla kuin alkukristillisyydessä. Hengen täyteys koettiin niinkuin aikaisemmin vanhurskauttaminen ja pyhitys. Tällä yhtäkkiä ilmenneellä liikkeellä ei ole ketään perustajaa. Jumala itse vaikutti kaikissa maanosissa. Samat todistukset olivat kuultavissa Venäjällä ja Kiinassa, Amerikassa ja Euroopassa. Niistä on astunut esiin siunattuja jumalanmiehiä.

Elokuussa 1906 tuli R.A. Torrey Saksaan ja saarnasi evankelisen liiton vuosikokouksessa Blankenburgissa, Thueringenissä, aiheenaan: "Pyhän Hengen kaste". Monet tulivat kosketetuiksi mitä syvimmässä määrin, muun muassa kenraaliluutnantti von Viehbahn. Vuonna 1907 kokoontuivat yhtenäisyysliikkeen johtavat veljet konferenssiviikollensa. Ajankohtainen aihe kuului: "Murehduttiko ensimmäinen kristillinen seurakunta Pyhän Hengen?" Pitkän keskustelun jälkeen nousi pastori Stockmeier seisomaan ja huudahti kuin profeetta: "Veljet, me kiistelemme siitä, murehduttiko ensimmäinen kristikunta Pyhän Hengen vai ei. Minä osoitan nyt hyvin tärkeän kysymyksen kaikille täällä kokoontuville: Olemmeko me murehduttaneet Pyhän Hengen?" Se löi kuin salama, monet polvistuivat ja kumartuivat Jumalan edessä.

Koko maailmassa kokivat monet Jumalan armollisen etsikonajan. Ilman molempia "profetissoja" Oslosta ei aikoinaan myöskin Kasselissa olisi jouduttu epäraittiiseen hengenlahjojen väärinkäyttöön. Tämän helluntailiikkeeksi kutsutun uskonsuunnan kehitys oli eripuolilla erilaista. Siellä, missä baptistisaarnaajat tulivat Jumalan hengen valtaamiksi, kastettiin ymmärrettävästi ainoastaan uskovaisiksi tulleita. Siellä, missä Jumalan Henki valtasi luterilaisen papin, jäi se tunnettuun imeväisen valelemiseen. Vielä ei ollut selvää läpimurtoa alkukristillisyyteen, mutta sille oli luotu lähtökohta. Erilaisia epäraamatullisia oppeja otettiin mukaan tutkimatta niitä ja ne ovat säilyneet tähän asti.

Toisen maailmansodan jälkeen, toukokuussa 1946, astui esiin baptistisaarnaaja William Branham, joka Paavalin tavoin sai yliluonnollisen kutsumuksen palvelustehtävään. Ensimmäisen evankelioimiskokoussarjansa jälkeen hän oli noin neljäntuhannen seurassa Ohio-joella kastaaksensa noin viisisataa uskoontullutta. Kun hän oli kastamassa seitsemättätoista ihmistä (kuvalinkki), tapahtui jotakin hyvin erikoista. Kirkas valo tunkeutui pilvipeitteen lävitse ja loisti kaikkien nähden tuon nuoren jumalanmiehen ylle. Tästä yliluonnollisesta valopatsaasta puhui mahtava ääni: "Niinkuin Johannes Kastaja lähetettiin ennen Kristuksen ensimmäistä tulemusta, niin lähetetään sinut sanoman kanssa, joka edeltää Kristuksen toista tulemusta!" Tämä tapahtui 11. kesäkuuta 1933 noin kello 14.00. Tällaista valtavaa lähettämistä täytyi pakostakin seurata epätavallisen palvelustehtävän.

Voidaan puhua tehtävästä, jolla oli pelastushistoriallinen merkitys. Toinen maailmansota, johon osallistui noin viisikymmentä kansakuntaa, joka vaati yli viisikymmentä miljoonaa uhria, ja joka oli tuonut sanomatonta kärsimystä miljoonille karkoitetuille, oli jättänyt jälkeen raunioita ja sydänsurua. Siihen aikaan, toukokuussa 1946, ei vielä kukaan ollut kuullut mitään jostakin Billy Grahamista, Oral Robertsista tai joistakin myöhemmin tunnetuista evankelistoista. Apostolisesti vahvistettu Branhamin palvelustehtävä oli sadoille saarnaajille innoitus. Vaikka kukaan heistä ei saanut suoranaista kutsumusta ja lähettämistä niinkuin hän, kantoivat he kuitenkin osuutensa siitä, että tälle sukupolvelle julistettiin Evankeliumi. Kirjaimellisesti miljoonat kuulivat täyden evankeliumin jättikokouksissa, radiossa ja televisiossa.

1946-1949 alkaen tapahtui ratkaiseva läpimurto. Tämä alkuperäinen julistus saavutti ihmisjoukot. Täyden evankeliumin seurakunnat avasivat ovensa ja kasvoivat suuresti. Kokouksissa kävijöiden määrä nousi pian yli kymmenentuhannen. Otettiin käyttöön suurimmat stadionit, urheilupaikat ja juoksuradat, sillä väkijoukot nousivat Intiassa ja Etelä-Afrikassa yli viidensadan tuhannen. Hyökyaallon tavoin aloittivat evankelistat omat ristiretkensä. Teknillisen edistyksen ajanjaksolla levisi herätys enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Siitä nousi esiin mitä erilaisimpia virtauksia. Myöskin Täyden Evankeliumin Kansainvälisten Liikemiesten Liitto ja karismaattiset liikkeet johtavat alkuperänsä suoranaisesti tai epäsuorasti siitä. Jokaisella näistä hengellisistä liikkeistä on oma leimansa ja saavuttaa tietyn kuulijakunnan. Karismaattinen liike on tunkeutunut niin roomalaiskatoliseen kirkkoon kuin myöskin kaikkiin kirkkoihin ja vapaakirkkoihin.

Joka tapauksessa on nyt kysymys hengenvaikutuksesta, joka ulottuu koko uskonnolliseen maailmaan. Lopuksi täytyy alkuperäisen julistuksen kuitenkin päästä oikeuksiinsa. Kokemukset ovat hyviä, ja hengenlahjat voivat olla siunaukseksi, mutta vasta siellä, missä Sanaa totuudessa saarnataan ja otetaan vastaan jumalallisena siemenenä, voi Jumalan Henki tuoda esiin todella uuden elämän.

Henki lankeaa profeetta Jooelin lupauksen mukaisesti kaiken lihan ylle. Sitä voidaan verrata sateeseen. Mutta jos Sanan siementä ei ole aikaisemmin kylvetty sydämen maaperään, niin silloin ei hyödytä mitään kaatosadekaan. Ihmiset korkeintaan kastuvat ilman että jotakin pysyvää tulisi esiin. Tämä on se, mistä on kysymys. Alussa oli Sana, ei selitys, ja niin täytyy lopussakin olla. On kysymys siitä, että ihmiset ottavat vastaan puhtaan Jumalan Sanan jumalallisena siemenenä sieluunsa. Vasta sitten voi Pyhä Henki tuoda esiin jumalallisen elämän. Vain siten ihminen uudestisyntyy (Joh.3; Jaak.1:18; l.Piet.1:23).

Paras esikuva, jonka voimme löytää, näytetään meille Uuden Testamentin alussa. Neljätuhatta vuotta odotettiin Messiaan tulemusta. Kun aika täyttyi, tuli lupauksen Sana Marialle. Hän otti sen vastaan, uskoi, ja Pyhä Henki varjosi hänet. Niin tuli Sana lihaksi ihmisen hahmossa. Samalla tavoin täytyy meidänkin ottaa vastaan Jumalan lupauksen Sana, joka on tarkoitettu meitä varten. Vasta sitten voi Pyhä Henki tehdä sen meissä todellisuudeksi . Vuorisaarnassa sanoi Herra: "...sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin"(Matt.5:45 ) . Samalla pellolla on niin vehnä kuin rikkaruohotkin. Molemmat vastaanottavat saman sateen ja sama aurinko paistaa molemmille. Sama sade kastelee erilaiset siemenet. Hebr.6:7-8 viitataan myöskin tähän ajatukseen. Jokainen siemen tuottaa lajinsa mukaisesti.

Pyhän Hengen toimintaan viittaaminen ei riitä Jumalan valtakuntaan pääsemiseen. Matt. 7:21 ajaa Herra pois ne, jotka olivat käyttäneet mahtavia lahjoja ja sanoo: "Minä en tunne teitä!" Molemmat, Sana ja Henki kuuluvat yhteen. Nyt täytyy Sana-siemenen tulla kylvetyksi ja eläväksi tehdyksi kaikissa. Vain siten voi syntyä raamatullinen seurakunta, joka on valmis antamaan johtaa itsensä kaikkeen totuuteen Pyhän Hengen kautta. Ensin täytyy tapahtua opetuksen, Sana-siemenen täytyy tulla kylvetyksi sydämiin ja vasta sen jälkeen voidaan sato korjata.

Me olemme tuoneet esiin millaisia suunnasta poikkeamisia on tapahtunut kirkkohistorian kuluessa ja olemme myöskin todistaneet, että uskonpuhdistuksesta lähtien hengellinen kehitys on johtanut takaisin alkukristillisyyteen. Siitä huolimatta kaikkialla tehdään kompromisseja; jokainen uskoo mitä haluaa, eikä usko, mitä ei halua. Samalla monet iloisesti todistavat vastaanottaneensa Pyhän Hengen. Pyhä Henki on Totuuden Henki eikä milloinkaan ole samaistuva omaksuttujen väärien asioiden kanssa. Täydellinen palaaminen alkuperäiseen Sanaan on välttämätön. Aluksi täytyi tulla paljastetuksi, millaisella tavalla kehitys oli mennyt vikaan, sen jälkeen voi suunnanmuutos tulla kysymykseen. Nyt on koko uskonnollinen maailma ratkaisun hetkessä. Toiset ovat menevä takaisin vanhan kirkon äidinhelmaan, toiset ovat kokeva Sanan lupausten toteutumisen pienenä, uloskutsuttuna joukkona.

Kaikki, jotka edustavat julistuksessansa perinnäisiä ajatuksia, jotka ovat peräisin roomalaisesta kirkosta, ovat myöskin palaava takaisin siihen. Tarkasti katsoen ei tämä hengellinen kehitys ole uskonpuhdistuksen jälkeen milloinkaan kokonaan katkennut. Oli ainoastaan yksilöitä, jotka seurasivat Jumalan kutsua, jotka johdonmukaisesti ottivat vastaan raamatulliset totuudet ja hylkäsivät epäraamatulliset valheet. Me tulemme näkemään, että protestanttisten yhteisöjen itsenäisyydestä huolimatta on jäänyt jäljelle oppeja, jotka eivät pidä yhtä Raamatun kanssa.

Huomion arvoista on myöskin toisen maailmansodan jälkeinen pyrkimys yhteyteen ja rauhaan. Historiallisista vihollisista tuli ystäviä. Sama koskee kansakuntia ja kirkkoja. Toisaalta meillä on poliittinen yhdistymä; YK-perustamiskirjan allekirjoitti 24. lokakuuta 1945 San Franciskossa 50 kansakuntaa , toisaalta me näemme Kirkkojen Maailmanneuvoston, joka perustettiin vuonna 1948 Amsterdamissa. Melkein kaikki kansakunnat, tänään 150, kuuluvat "Yhdistyneisiin Kansakuntiin" ja lähes kaikki kristilliset kirkot ovat liittyneet yhteen Kirkkojen Maailmanneuvostossa. Meidän huomiomme kiinnittyy uskonnolliseen kehitykseen. Vuonna 1948 yhdistyi 135 protestanttista kirkkokuntaa Kirkkojen Maailmanneuvostoon;1968 niitä oli jo 234 ja nyt niitä on noin kolmesataa.

Alunperin ei Vatikaani tunnustanut Kirkkojen Maailmanneuvostoa, joka oli protestanttinen yhteenliittymä. Vuonna 1950 paavi Johannes XXIII perusti Roomaan "Kristittyjen yhteyden toimiston". Toisessa vatikaanisessa kokouksessa 1962-1965 julkaistiin asiakirja ekumeniasta. Ensimmäinen virallinen yhteys tapahtui Kirkkojen Maailmanneuvoston konferenssissa heinäkuussa 1968 Uppsalassa, Ruotsissa, kun 15 Vatikaanin edustajaa osallistui siihen tarkkailijoina. Kesäkuussa 1969 vieraili sitten paavi Paavali VI Kirkkojen Maailmanneuvoston päämajassa Genevessä. Vuonna 1984 matkusti paavi Johannes Paavali II Sveitsin lävitse; myöskin hän soi audienssin Kirkkojen Maailmanneuvostolle.

Varmastikin ovat jotkut huomanneet sen, etteivät protestantit ole enää pitkään aikaan protestoineet. Kuka toivoisi vielä tänään hengellistä välienselvittelyä? Jopa vapaakirkot, jotka vielä viisikymmentä, neljäkymmentä vuotta sitten osittain hyljättiin, nauttivat nyt yleistä hyväksymistä ja tunnustusta. Useimmat ovat mukana julkisissa asioissa, ja heidän edustajansa istuvat mukana vihreän pöydän ääressä. Mitä vielä puuttuisi? Sana "yhteys" on saanut maagisen merkityksen; sana "rauha" kirjoitetaan kaikkialla suurella; käsite "turvallisuus " on kaikkien toive. Näin mielet tyynnytetään.

Mutta Martti Luther sanoisi tänäänkin saman kuin silloin: "Kirottu olkoon yhteys, joka saadaan aikaan totuuden kustannuksella!" Joka on Kristuksen kanssa yhtä, on yhtä Hänen Sanansa kanssa. Joka on yhtä mieltä antikristuksen kanssa, yhdistyy hänen kanssansa. Ajateltakoon Herran Sanaa: "Joka haluaa säilyttää elämänsä, kadottaa sen." Totuuden hetki on tullut, ja jokainen pakotetaan ratkaisuunsa. Laajat joukot ovat tietämättänsä riemuitseva antikristuksesta. Vain pieni joukko todella uskovaisia ihmisiä on pitäytyvä Kristukseen ja Hänen Sanaansa. Kuuluu kutsu tulla ulos ja erottautua uskonnollisen sekaannuksen Babylonista. Tätä kutsua eivät kristilliset yhteisöt tule ottamaan vakavasti, mutta kylläkin kaikki ne niissä, jotka Jumalan Henki valaisee.

Kristillisissä länsimaissa on paljon kristillistä. Me olemme kristillinen yhteisö, meillä on kristilliset puolueet, ammattiliitot, yhdistykset ja me harjoitamme perinteistä rikasta kristillistä kulttuuria. Nyt herää vain kysymys, onko Kristus vaihtunut antikristuksen ja Jumala paholaisen kanssa? Anti merkitsee "vastaan"; mikä on Kristusta ja Hänen oppiansa vastaan, on antikristillistä. Kuka voi vielä erottaa, missä on kysymys jumalanpalveluksesta tai missä epäjumalanpalveluksesta; missä uskosta ja missä taikauskosta?

Jumalan Sanan valaisemat kuuntelevat erikoisesti iskusanoja: "rauha ja turvallisuus", sillä on todellakin kirjoitettuna: "Kun he sanovat: nyt on rauha ja turvallisuus, silloin yllättää heidät yhtäkkiä turmio, niinkuin synnytyskipu raskaan vaimon, eivätkä he pääse pakoon." (l.Tess.5:3 oikea käännös useimmankielisten käännösten mukaisesti). Kaikki sopii tarkalleen ennalta sanottuun lopunajan kulkuun. Kuinka pitkälle aika on kulunut, sen tietävät poliitikotkin. Näin sanoi esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti 20. tammikuuta 1985: "Minä pelkään, että me pian koemme Harmageddonin." Sillä tarkoitetaan viimeistä suurta taistelua (Ilm.16:12-16). Hiukan aikaisemmin oli eräs huomattava senaattori tuonut esiin seuraavan ajatuksen: "Me olemme ensimmäinen sukupolvi, joka tietää, että se on viimeinen." Kaikki, joilla on jonkinlainen osa esitettävänsä, astuvat nyt maailmannäyttämölle.

Tämä sukupolvi on lopussansa kokeva suuren "ihmeen", yllätyksen, jollaista ei milloinkaan ole ollut eikä ole tuleva uudelleen. Poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen valta tulevat lyhyeksi aikaa asetetuiksi maailmanhallitsijan, joka samalla on antikristus ja väärä profeetta, käyttöön. Itä ja länsi ovat käyttävä samaa välittäjää, joka sitten on siunaava rauhan. Viimeinen maailmanvalta on oleva yhdistynyt Eurooppa vanhan roomalaisen valtakunnan esikuvan mukaisesti. Raamatullinen profetia on pian saavuttava kohokohtansa.

Pelko täydellisestä tuhosta vallitsee molemmilla puolilla, siitä johtuu väkinäinen vaivannäkö rauhan- ja aseistariisuntapuheisiin. Samanaikaisesti jatketaan varustelua täysillä kierroksilla; harkitaan jopa avaruuden mukaanvetämistä tulevaan sodankäyntiin. Niinkuin massatiedotusvälineistä kävi ilmi, oli Vatikaanissa 21-24. 1. 1985 kokous Yhdysvaltain presidentin avaruuden aseistamissuunnitelmista, johon osallistui myöskin neuvostoliittolaisia tiedemiehiä. Kaikki tämä tapahtuu, koska sen aika on tullut. 2.Piet.3 viittaa apostoli lopunaikaan ja kirjoitti jo silloin: "Mutta nykyiset taivaat ja maa ovat samalla sanalla talletetut tulelle; säästetyt jumalattomain ihmisten tuomion ja kadotuksen päivään ... mutta Herran päivä on tuleva niinkuin varas, ja silloin taivaat katoavat pauhinalla, ja alkuaineet kuumuudesta hajoavat, ja maa ja kaikki, mitä siihen on tehty, palavat... mutta hänen lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus asuu."

Maailmanlaajuinen yleinen ja taloudellinen tilanne pakottaa yhteistyöhön. Jokainen haluaisi jäädä henkiin, ja sentähden kaikkien täytyy toimia mukana. Joka ei mukaudu tähän viimeiseen maailmanjärjestelmään, joutuu boikottiin ja irrotetaan kansainvälisestä kaupasta. Niin on toteutuva se, mitä on kirjoitettu, ettei voida ostaa eikä myydä (Ilm.13:17). Huolimatta silloisesta maailmannäkemyksestä ja yhteiskuntajärjestyksestä ovat kaikki kansat kumartava tätä viimeistä maailmanvaltaa. Joka ei mukaudu, sillä ei tule olemaan mitään elinmahdollisuuksia. Ilman että maailma olisi tietoinen siitä, johtaa kokonaiskehitys viimeiseen apokalyptiseen kierrokseen. Me olemme jo lopunajallisen profetian täyttymyksen keskellä.

Nykyistä kehitystä täytyy katsella profeetallisesta näkökulmasta, sillä ajan merkit puhuvat selvää kieltä. Ei ole ylimielistä sanoa: "Joka todella tuntee Raamatun, se tietää tulevaisuuden. Sen jälkeen kun ihmiset ovat niin kauan puhuneet, on korkein aika, että Jumala saa puheenvuoron.

Tämä kirjanen on ensimmäinen osa julkaisusarjaa, jonka tarkoituksena ei ole palvella minkään kirkkokunnan tai järjestön asiaa, vaan yksinomaan osoittaa sinulle tietä, jonka Herra Jeesus Kristus on valmistanut meille. Kaikki näyttää muuttuneen ja muuttuvan, mutta on yksi, mikä ei milloinkaan muutu —Kaikkivaltias Jumala ja Hänen Sanansa. Ja koska Hänen Sanansa on muuttumaton, ei meille jää muuta mahdollisuutta saavuttaa iankaikkinen elämä, kuin seurata Jumalan Sanaa ja vastaanottaa se sydämiimme jumalallisena siemenenä, niinkuin alkuseurakuntakin teki.

Jos sydämessämme on halu päästä todella Jumalan Sanan perustukselle, emme voi viallisesti rakennettua elämämme rakennusta korjaamalla parantaa, vaan meidän on lähdettävä perustuksista ja rakennettava kaikki uudelleen jumalallisten ohjeiden mukaisesti. Kuinka moni tarkasteleekaan kaikkea nykyhetken näkökulmasta haluamatta huomata virheellisyyksiä, ja sitten yrittää sovittaa Jumalan Sanaa jo olemassaolevaan saavutukseen. Tällä tiellä emme ole milloinkaan saavuttava mitään todellista. Me emme voi sovittaa Jumalan Sanaa elämäämme tai seurakunnalliseen toimintaamme, vaan päinvastoin: Meidän on sovitettava elämämme ja toimintamme Jumalan Sanaan; vain siten voi elävä Sana vaikuttaa meissä!